perjantai 11. syyskuuta 2020

Ydinajatuksia

Olen lukenut, paljon. En ole kirjoittanut lukemastani. Ratkaisu: ei pitkästi, vaan ydinajatus, se päällimmäisin ja tärkein, mitä minulle kirjasta jäi.


I was a novelist, I wrote novels, and if I used something from my own life, it had to be camouflaged, a part of the fiction. To renounce this was not among the possibilities open to me as a writer. For then it would no longer be literature. 

(Olin romaanikirjailija, kirjoitin romaaneja, ja jos käytin jotain materiaalia omasta elämästäni se piti naamioida osaksi fiktiota. Tästä kieltäytyminen ei ollut minulle kirjailijana mahdollista, koska silloin kirjoittamani ei enää olisi kirjallisuutta.)

Näin kirjailijat ovat aina tehneet. Onko Karl Ove Knausgårdin kirjoista vauhtinsa saanut autofiktio-termi turha?
Muistan kun hänen kirjojensa julkaisun jälkeen ihmeteltiin, miten voi olla, että mies muistaa kaikki keskustelut ja eihän se kaikki voi olla totta. Itse hän sanoi, että muutti ja yhdisteli, mutta silti takerruttiin tuohon onko se totta -äimistelyyn. Saipa hän syytöksiä "kirjallisesta pedofiliastakin", koska päähenkilö koki rakkaussuhteen nuoreen tyttöön. Omituinen syytös. 

Knausgårdin tyylissä on niin paljon läsnäolon tuntua, että se tuntuu joltain aivan uudelta. Juuri tämä läsnäolevuus sai ihmiset ymmälleen sen suhteen, mikä on totta.

Sana inadvertent tarkoittaa tahatonta ja suunnittelematonta. Knausgård haluaa esseessään sanoa, että sen jälkeen kun oma tyyli on löytynyt kirjoittaminen soljuu kuin itsestään. Näin hänelle kävi monien vuosien etsimisen jälkeen. 
Kirja on syntynyt Why I Write -luentosarjaan valmistellun luennon pohjalta. 
 


Tauon jälkeen Elina oli valmis aloittamaan toisen näytöksen lukemisen, mutta näyttelijät halusivatkin keskustella tekstistä. 
- Entä jos keskustellaan sitten, kun ollaan luettu koko näytelmä? Elina ehdotti varovaisesti.
Lotta näytti paheksuvalta ja järkyttyneeltä.
- Me ollaan hei ensemble, eikä me kaivata mitään natsiohjaajaa. Meillä on sellainen periaate, että voidaan aina vapaasti keskustella ja analysoida. Jos joku haluaa milloin tahansa keskeyttää tilanteen ja puhua, kaikkien on suostuttava siihen. 

Elina Kilkku tuo kirjassaan esiin aloittelevan ohjaajan kipupisteitä. Päähenkilö kokee, että näyttelijät eivät kunnioita häntä, eivätkä toisiaan, vaan jokainen yrittää viedä läpi omaa näkemystään. Hyvin tärkeäksi nousee kysymys, kuka keittää porukalle kahvin. Elämä käy mahdottomaksi myös avioliitossa ja uusperheen äitinä. Mies on menestyvämpi ja hänen työnsä menevät aina vaimon töiden edelle, kunnes ajan henki lyttää hänen ohjauksensa toksisena miespullisteluna. Sitä ennen pariskunta on jo päätynyt eroon, koska heillä on samalla alalla työskentelyn vuoksi kilpailua ja koska mies kaipaa perinteisempää vaimoa. Elina ei lannistu, vaan perustaa luottonaistensa kanssa Taiteilijoiden Turvatiimi -nimisen terapiaryhmän ja on onnellisempi kuin koskaan. 

Jotkut kohdat ovat alleviivaavia, esim. se että Elinan mies sanoo haluavansa olla kuten Picasso ja muut miespuoliset työlleen kaikkensa antaneet nerot, jotka vähät välittivät kotiasioista. Lukija oli sen jo oivaltanut! Ydinajatus on riemastuttava: tartu hetkeen, seuraa kärppänä aikaasi ja menestyt! Onhan tuo konsulttityökin niin tätä aikaa. 


Memento mori on Tiitu Takalon omaan kokemukseen perustuva sarjakuvakirja. Se kertoo, millaista on kokea aivoverenvuoto ja toipua siitä. 
Aivoleikkauksista toipuminen on hidasta. Useimmiten toimintakyky ei palaa vuodessa. Kyse ei ole masennuksesta, vaan erityisestä tilasta, jossa haluaisi tehdä asioita kuten ennenkin, mutta ei pysty.  Intoa ja elämänhalua olisi, mutta ei jaksamista. 

Ydinajatus on viimeisessä ruudussa. Toisinkin olisi voinut käydä. 



Viime aikoina olen lukenut Kari Hotakaiselta yhtä sun toista, runojakin, ja päätynyt siihen, että hänellä on kaikessa tuotannossaan sama teema, ydinajatus: IHMISEN OSA. Se on myös yhden hänen romaaninsa nimi. Sanapari sekä tulee vastaan hänen teksteissään sellaisenaan että on ymmärrettävissä Hotakaisen luomien henkilöhahmojen harhailuissa. 


6 kommenttia:

  1. Tuota kysymystä minäkin olen pyöritellyt, että miksi koko ajan jauhetaan tuosta autofiktiosta. Kirjailijat ovat käyttäneet ja edelleen käyttävät omaa elämäänsä erilaisissa suhteissa romaaneihinsa, kuten luonnollista on. On elettävä kirjailijan elämä, sanoi Erno Paasilinnakin, mikä tähtää samaan ajatukseen, että sieltä ammennetaan. Jotenkin varsinkin Knausgårdin kohdalla ilmassa on laajamittaista kaunaa, kun hän on niin hyvä, menestynyt ja tehnyt rahaa kirjoittamisellaan. Sitten halutaan näillä leimoilla vähätellä ja lokeroida. Se on kuitenkin kirjan ja lukijan kannalta yhdentekevää. Sensaatiolehdistöle ja muille siitä elävästä ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyään ulkokirjalliset seikat korostuvat liikaa, mennään kirjailija edellä.
      Olen törmännyt jopa kirjallisuuskeskusteluissa siihen, miten Knausgårdin kirjojen suosio naislukijoiden keskuudessa muka johtuisi hänen komeasta taiteilijamaisesta ulkonäöstään. Onhan hän komea mies ja kaiken lisäksi haastattelutilanteissa viehättävän ujo, mutta itse olen ainakin ihastunut hänen tekstityyliinsä. Hänen ulkoiseen olemukseensa voisin ihastua, vaikka hän olisi kirjoittanut huonoja kirjoja, mutta se ei tekisi niistä kirjoista yhtään parempia.
      Sensaatiolehdet ovat pyrkineet yhdistämään yksi yhteen Knausgårdin (ja muidenkin kirjailijoiden) kirjojen tapahtumat ja hänen oman elämänsä tajuamatta että se oma elämä on kirjoissa paljon piilotetummin ja kiinnostavammin ja sen oivaltamiseen pitää nähdä vaivaa.

      Poista
  2. Hyvä idea tämä päällimmäinen ajatus kirjasta. Sisällöt voidaan analysoida puhki, mutta päällimmäinen tunne ratkaisee. Sen muistaa myös vuosia myöhemmin, vaikka kaiken muun olisi unohtanut.
    Memento mori -muistutus myös, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, päällimmäinen tunnetila jää mieleen, ja joku kohta, joka pysähdytti ja kiteytti kirjan sanoman.
      Memento mori on hyvä nimi Takalon kirjalle.

      Poista
  3. mm

    Kilkku luettu, myös täällä: https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/mahdoton-elama/

    (jotennii ärsyttää miesten mollaaminen ylipäätään, sillä kun ja eihän kaikki miehet ole kloakoituneita yms. jne.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En oikein tunne tuota kloaakkia näin kuvaannollisesti käytettynä, mutta tajuan, mitä tarkoitat. Kirjassa on kliseinen mieskuva.
      Omat läheiset ja monet tuntemani miehet, eri sukupolvissa jopa, ovat kaikki palvelijaluonteisia. Se on minusta eräs hieno miehekäs piirre, omien suojelu ja läheisten auttaminen.

      Onhan noita itsekkäitä tyyppejäkin, mutta joskus saa sen kuvan, että itsekkyys liitetään mieheen kuin nenä päähän.

      Osaat antaa kritiikin hyvin lempeästi. :) Viittaan arvosteluusi Kirjavinkeissä.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...