lauantai 1. elokuuta 2020

Anna-Maria Eilittä, Kun olen poissa

Anna-Maria Eilittän romaani Kun olen poissa saa ajattelemaan elämän arvaamattomuutta ja sen hetkien ainutkertaisuutta. 

Keski-ikäinen Ilona, äidinkielen opettaja, juristin vaimo ja kahden nuoren onnellinen äiti joutuu liikenneonnettomuuteen ja herää ruumiinavauspöydällä. Hän tuntee, mitä hänelle tehdään, mutta ei tunne kipua, vain epämukavuutta, samalla tavalla kuin olisi puudutettuna isossa leikkauksessa ja kuulisi kaikki poraukset ja sahaukset ja tuntisi, miten omia sisuskaluja käännellään. Kumilenkki varpaassaan Ilona katuu sitä, että jätti kotona kaikki hujan hajan, koska luuli olevansa perheensä ensimmäinen kotiinpalaaja työpäivänsä jälkeen.

 


Liikutuin ensimmäisen kerran itkun hyrskeisiin kohdassa, jossa Ilona on omissa hautajaisissaan ja näkee miehensä Turkan asettelevan hitaasti kukkansa arkun kupeeseen ja lukevan Sirkka Turkan runoa: "Tule takaisin pikku Sheba. / Minä ajattelen sinua aina."

Laura Lindstedtin Oneironin lukeneille tulee varmaan mieleen, että Ilona voisi olla samanlaisessa oudossa välitilassa kuin Oneironin naiset. Eilittän luoma kuolemaa edeltävä viipyily on kuitenkin aivan erilaista. Ilona muistelee elämäänsä, välillä hyvin humoristisesti, välillä haikeutta tuntien, nukahtelee pitkiksi ajoiksi ja herää taas siirtyäkseen jonnekin, seuraamaan läheistensä elämää intiimimmin kuin se koskaan eläessä oli mahdollista, torkahtamaan miehensä viereen tai seuraamaan opettajakollegojen keskustelua. 

    Ehkä jäin tänne, koska töytäisy oli niin kevyt. Ehkä siksi osa minusta jäi riippumaan tämänpuoleiseen. Ruumis meni, mutta jotakin jäi. 
    Sillä mitä me lopulta tiedämme ihmisen syvimmästä olemuksesta, mitä me tiedämme sielusta? Kaikki fiksultakin kuulostava järkeily on vain arvailua. Minä en yksinkertaisesti saanut tarpeeksi kovaa tälliä, ja siksi olen yhä täällä.
    En osannut edes kuolla kunnolla!

Lainaamani kohta kertoo, miten hyvin Eilittä välttää kaiken ylitunteellisuuden ja yliluonnollisuuden. 

Ilona haluaisi pois. Hän ei välittäisi saada nähdä ja tietää sellaista, mistä ihmiset ovat häntä varjelleet. Hän huomaa lähimmäistensä annostelleen isestään asioita sen mukaan, mitä ovat arvelleet Ilonan kestävän. Iso elämänvalhekin paljastuu.
Ilonan olo käy epävarmaksi. Hän ei aina tiedä, onko nähnyt unta vai ollut valveilla, onko kuollut vai elävä. Hän aistii ympärillään toisia, jotka ovat kanssaan samassa tilanteessa, eikä kukaan osaa sanoa, mitä tapahtuu. Hän alentuu käymään kauppaa Jumalan kanssa päästäkseen takaisin huolehtimaan läheisistään, ja kun muu ei auta hän yrittää kuolla paremmin.  
Vaikka Ilonan välitilaelämä kuulostaa tuskaiselta, se ei ole sitä, vaan jotenkin kevyempää ja unenomaisempaa kuin tällaisiin ajatuksiin joutuneella elämän puolella olevalla ihmisellä. Voin kuvitella, että Ilonan tuntemukset ovat samantyyppisiä kuin sairaalapetillä makaavan rankan operaation kokeneen toipilaan, välillä täällä, välillä muistoissa ja poissa. 

Ympäri Helsinkiä liihotellessaan Ilona pysähtyy Essi Renvallin veistämälle Rauhanpatsaalle. Hän muistelee  Renvallin kertoneen, että patsaan naishahmo on rauhan hengetär, joka palaa sodan jälkeen maan päälle rinnassaan uusi rauhanomainen sydän. Tämä tilanne on kuvattu kanteen äärimmäisen kauniisti. Kannen on suunnitellut Anna Makkonen. Eteerinen naishahmo erottuu vasta kun kirja on auki. 


Toinen liikutuksen hetki minulle tuli kirjan loppupuolella, kun syksy on alkanut tehdä lähtövalmistelujaan ja Ilonakin alkaa olla valmis.

Minulla on olo kuin matkoille lähtiessä, mutta en ole hermostunut ja huolissani vaan utelias ja malttamaton. Mietin vielä, mitä tahtoisin ottaa mukaani, mutta tiedän jo: Haluan muistaa lokkien kirkunan ja ne päivät, kun meri on lyijynharmaa. Haluan mukaani arvaamattomasti liikkuvat pilvet ja auringon, joka uskottelee mahdottomia. Tahdon taivaanrannan, johon en kyllästynyt koskaan ja sen päivän, kun tiedän, että on kevät. Tahtoisin kiireettömät aamut ja uuden päivän toiveikkuuden, mutta myös idän puhurin. Tahtoisi muiston jalkaa nostavasta koirasta ja kadunmiehen karkean tervehdyksen, raitiovaunujen kolinan, pysähdykset ja ohikulkijoiden katseet. Tahtoisin rakkaani äänen, kun hän kutsuu minua ja hetken, kun saan lapseni nauramaan.  




Seison kuvassa kirja kädessäni Kuhmon Atalante-kirjaston pihassa olevan Valon huone -taideteoksen sisällä. Tämä paikka tuntui sopivan täydellisesti kirjan tunnelmaan. 

Mitä tahtoisin mukaani...? Sitä lähden miettimään patikoidessani Vuokatin vaaralla.


7 kommenttia:

  1. Tämä kirja pitää hankkia pikimmiten! Laitan paikallisen kirjaston asialle, ovat vähän laiskoja hankkimaan suomenkielistä kirjallisuutta mutta ovat onneksi toteuttaneet tähän mennessä kaikki toivomukseni :) /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että sinulla on noin hieno suhde lähikirjaston väkeen.
      Minä olen saanut oman kirjastoni tilaamaan aika monta englanninkielistä kirjaa, vaikka niille ei ehkä ole kovin paljon lukijoita.
      Pidän Eilittän tyylistä ja toivon, että hän kirjoittaa lisää.

      Poista
  2. Kuolema on minulle niin lopullinen asia, että tulisin vain surulliseksi Eilittän kirjasta. Satukirjoja luen mieluummin. En usko sielunvaellukseen. Ihmisen kuolema on lopullinen ja hän ei enää elä täällä eikä vaeltele missään muualla kuin läheisten muistoissa tai unissa mutta ne ovatkin jo eri juttuja kuin välitilaan jääminen, johon siis en usko. Unessa rakkaiden ilmestymiset ovat toivottuja ja näen paljon unia, joissa edesmennyt mieheni, isäni tai äitini näyttäytyvät. Unethan ovat valvetajunnan sivutuotteita, koska aivomme eivät sammu yöksikään. Voimme nähdä siksi mitä ihmeellisimpiä unia, ihmiset ja paikat sekoittuvat ym. Tiede ei pysty täysin selittämään unia mutta ihminen itse voi tulkita unet omalla tavallaan. Meillehän jää läheisistä valve- ja unimuistot - mikä rikkaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelen kuolemasta samoin kuin sinä. Kuoleman jälkeinen läsnäolo on tässä romaanissa satu, jonka kirjailija tarjoaa: miltä tuntuisi, jos ei lähtisikään kertaheitolla pois.

      Lauantain Hesarissa oli mielenkiintoinen artikkeli elokuvaohjaaja Markus Lehmuskallion kokemuksista hänen seuratessaan nenetsien elämää siinä pitkiä aikoja mukana eläen. Nenetseille ihminen ei ole vielä kuollut hautajaisissaan, vaan vasta kun hänen jälkensä häviävät. Kesällä kuolleella ne häviävät, kun lumi peittää maan ja talvella kuolleella, kun lumi sulaa. Tässä uskomuksessa on samaa kuin siinä, että ihminen säilyy läheisten muistoissa, tosin niissä pitempään kuin yhden vuodenajan, mutta sen ajan ehkä tiivimmin.

      Unissa lipuu ohi paljon asioita, joskus näennäisen sekavasti, mutta kuitenkin tietyllä tavalla loogisesti. Olen huomannut, että usein viimeksi illalla ajattelemiini raameihin asettuu unessa jotain vanhaa kuin valmiille näyttämölle. On tiettyjä toistuvia unia, joiden merkityksen ymmärrän, jotkut niistä liittyvät itsetutkisteluun ja muutokseen (talot) ja jotkut syyllisyyden tunteisiin (ruumiita piilossa ja paljastumassa!).

      Isäni kuoleman jälkeen näin hienon unen, joka ikään kuin viimeisteli minulle kauniisti hänen poismenonsa. Seisoskelin jossain porukassa lapsuudenkotini edessä maantiellä. Isä lähestyi talosta ja ylitti tien sen toisella puolen olevaa puuliiteriä kohti. Tiesin unessani hänen kuolleen ja seurasin hänen hiljaista menoaan. Heti herättyä päättelin, että isä meni nuorena kuolleen äitini luo. Äiti kuoli siihen puuliiterin eteen aivoinfarktiin.

      Poista
    2. 💗Unet pitäisi äkkiä kirjoittaa muistiin, kun muuten ne häviävät mielestämme. Uskon, että ne voivat kertoa meille piileviä asioita, joista emme ole tienneet.

      Poista
  3. Minä kävin Kuusamon reissulla ostamassa tämän kirjan postauksesi luettuani ja nyt olen lukenut sen.
    Pidän kirjailijan tyylistä. Ei raskasta luettavaa, vaikka kuolema on mukana. Kiehtova ajatus sinänsä, miten Eilittä kirjoittaa kuolemasta.
    Minä makasin paljon aikaa sitten äitini kanssa yhdessä hänen sairaalasägyllään kuoleman olessa jo hyvin lähellä. Keskusteltiin paljon kuolemasta ja kerran äiti sanoi, jos suinkin on mahdollista, hän tavalla tai toisella viestii minulle, mihin on kuoltuaan joutunut. Noin 3kk äidin kuoleman jälkeen hän yritti viestiä minulle, vaan minä en pystynytkään ottamaan viestiä vastaan. Pelästyin, kun hän lähestyi minua, avasi suunsa ja ojensi kättään minua kohti. Minä hätääntyneenä en muistanut sopimusta ja pyysin suorastaan huutaen, äiti, älä vie minua vielä!
    Monesti olen miettinyt asiaa, mutta luulen, että kuolema on niin suuri varjeltu salaisuus, ettei se noin vain ole paljastettavaksi. Uutta kertaa minulle ei ole tullut.
    Luulen, että kiinnostuin Eilittän kirjasta ehkä osin tämän oman kokemukseni takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kun kerroit tämän, aimarii!
      Sinulle jäi hyvä muisto äidistäsi, kun odotit hänen kanssaan kuolemaa ja jopa keskustelitte ajasta sen jälkeen.

      "Sillä mitä me lopulta tiedämme ihmisen syvimmästä olemuksesta, mitä me tiedämme sielusta?"
      Teemme päätelmiämme sen tiedon varassa, mitä meillä tällä hetkellä on, mutta tiede on itseään korjaavaa, eikä minkään ajan tieto ole ollut lopullinen.
      Ongelma kuoleman selittämisessä on siinä, että kukaan ei ole tullut kertomaan, mitä kuollessa tapahtui, vai tapahtuiko mitään. Me näemme, miten eläimet ja kasvit kuolevat ja näemme ihmiselle käyvän samoin, mutta toivomme, että olisi jotain enemmän, koska on niin lohdutonta vain kadota.

      Minusta tuntuu, että kontaktia yrittävä äitisi ymmärsi kyllä. Sinulla oli suruaika menossa, alitajuntasi käsitteli äidin kuolemaa ja sinä ilmaisit hänelle halusi elää. Eiköhän hän sitä toivonutkin.

      Poista

Nyt loppu se halailu!

Tässä on ollut kesä leppoisampaa aikaa koronapandemian suhteen. Tartuntojen vähentyessä ja tartuttavuusluvun laskettua alle yhden olemme voi...