sunnuntai 9. elokuuta 2020

Miten kutsua ihmistä ja muuta läheisyyden koreografiaa

                                         
                                   


Hans Roslingin Faktojen maailmasta kirjoitettuani (täällä) jäin kommenttikeskustelun jälkeen pohtimaan, miten vaikeaa voi olla puhua toisen näköisistä ihmisistä oikein - ja miksi se juuri nyt on niin totista ja vaikeaa. 

Pidin 90-luvun alussa sarjan koulupäivänavauksia monikuttuurisuudesta. Selitin, ettei pitäisi käyttää neekeri-sanaa, jonka silloin vielä jotkut nuoretkin ymmärsivät neutraaliksi tummaihoista ihmistä kuvaavaksi termiksi. Selitin, miten se on historiansa vuoksi loukkaava termi ja miten USA:ssa väki jaetaan virallisesti seuraaviin ryhmiin: Native Americans, Latin Americans, African Americans, Asian Americans ja Caucasians. Varsinkin tuota viimeistä ihmeteltiin, miksi USA:han Euroopasta muuttaneet ovat kaukaasialaisia eikä European Americans.

No, ehdotin, että kun "n-sana" on loukkaava, niin eivätkös afrikaneurooppalainen ja afrikansuomalainen voisikin olla sopivia termejä afrikkalaistaustaisille meillä, jos on tarpeen määritellä taustoja. Usein ei ole. Afrikaneurooppalainen voi olla minkä värinen vain, miksi sitä väriä pitäisikään korostaa.
 
Jouduin kyseenalaistamaan "alkuperäinen amerikkalainen" -termin pian päivänavauspaasausteni jälkeen, kun majoitimme paikallisen kansanliikkeen luentovieraaksi tulleen pueblointiaanin, joka sanoi, että hän on intiaani eikä mikään sanahirviö. 

Afrikkalaisamerikkalaiset ovat moneen kertaan pohtineet keskuudessaan, mikä olisi sopiva termi kuvaamaan heitä. Kiihkeän poliittisen aktivismin aikaan se oli afroamerikkalainen, nyt usein musta. Michelle Obama joutui vakuuttelemaan mustien yhteisölle miehensä vaalikampanjan aikana, että vaaleudestaan huolimatta "Barack is a black man". 
Mietin, miksi jotkut meillä ovat niin ylimielisiä ja viisastelevia näiden termien kanssa, kun ne ovat muutoksessa mustien itsensäkin keskuudessa. Ei viimeisin käytäntö ole koskaan mikään kiveenhakattu totuus.

Viime aikoina on otettu käyttöön myös termi "ruskea ihminen". Minusta se on kauhean keinotekoinen ja epämääräinen, varsinkin kun olen kuullut selitettävän, että kyseessä ei ole ihonväri, mikä monella ns. ruskealla onkin valkoinen, vaan kokemukset ja tuntemukset erilaisuudesta. Miksi sitten ruskea? Suurin osa vaaleasta ihonväristä poikkeavista ihoista on kellertäviä, beessejä tai harmaita (intialaiset)? Miksi ihmisiä pitää erotella tällaiseksikin ryhmäksi, ja onko odotettavissa lisää ja tarkempia jaotteluja? 
Eikö pitäisi mennä aivan toiseen suuntaan, korostaa yhteistä ihmisyyttä ja jättää värit sikseen!

Värillinen on paljon käytetty, väärin rakennettu termi. Valkoihoiset ovat käyttäneet sitä kaikista muista paitsi juuri valkoihoisista, meistä jotka vasta värillisiä olemmekin värin vaihdellessa laajalla skaalalla maidonvalkeasta ja pisamaisen kirjavasta oliiviin taittuvaan, sekä hyvin herkästi myös tunnetilojen ja vuodenaikojen mukaan, punastumisesta (vaalea lievässä nolostumisessa, tulipunainen raivostuessa) kalpenemiseen (kauhu) ja talvisen sinertävästä kesäisen päivettyneeseen.  

Eskimokielten alueilla valkoihoisista on puolestaan puhuttu huvittunein, halventavin termein, samoin Kiinassa ja varmaan kaikkialla, missä valkoihoiset ovat vähemmistössä. 
Me tietenkin katsomme maailmaa omasta vinkkelistämme ja yritämme kehittää mahdollisimman kohteliaan termistön kuvaamaan etniseltä taustaltaan meistä eroavia ihmisiä. Samaa tehdään muualla meidän valkonaamojen ja isonenien suhteen.
 
Miten olisi, jos puhuisimme ihmisen taustasta vain paikan mukaan? Ranskalainen, senegalilailen, savolaenen, mylsäläin. Tarvitseeko sitä väriä tai muuta ulkonäköön liittyvää niin korostaa? Mutta saa siitäkin puhua, kaikki riippuu tilanteesta ja puhujien suhteesta. 
Toinen pointtini näissä nimityksissä - ei nimittelyissä - onkin, miksi takertua niin tosikkomaisesti joihinkin oikeina pidettyihin termeihin, kun tilannehan on se, mikä ratkaisee. Ystävällistä ihmistä tulkitaan oikein, vaikka hän ei olisi omaksunut oikeita sanoja. Meidän kommunikointimme on myös eleitä, ilmeitä ja äänensävyjä.  
Kun katsomossa vielä muutama vuosikymmen sitten kuului vilpittömästi huudettu ohje pelaajalle "Meijän neekeri, tee maali!", niin pelaaja kyllä ymmärsi tulleensa kannustetuksi, ja ne joilla oli jo paremmat termit käytössään hymyilivät hyväntahtoisesti. 
Hyväntahtoisuus on yleensäkin se, mikä kantaa ja auttaa elämään toisten kanssa yhteisessä maailmassamme.  

Kouvolassa maahanmuuttajat perustivat jalkapalloliigan Kouvolan Lakut. Kyllä on huvittavaa, miten sitäkään ei voida hyväksyä sellaisenaan, osoituksena tilannetajuisesta huumorintajusta. Joku populisti lällättää lehden mielipidepalstalla että häh hää, eikös tämä sitten ole rasismia, jos kerran persujen "irrottelutkin" on, ja joku suvaitsevamman puolen edustaja pohtii vakavissaan, että nyt ovat kuulkaa maahanmuuttajaparat jo sisäistäneet meidän heihin kohdistaman rasismin ja ovat rasistisia itseään kohtaan! 
Huumorintajun tajuaminen, hoi!

Olen huomannut, että viime aikoina hukkumisuutisissa lukee usein "ihminen hukkui", kun ennen kerrottiin tarkemmin, "kalastaja löytyi veneensä vierestä hukkuneena" tai "nuori mies hukkui uintiretkellä". Vain lapset mainitaan lapsina. Minusta tämä yksinkertaistettu kieli on tylsää! En ymmärrä, että siinä vanhassa uutisoinnissa olisi ollut mitään loukkaavaa. Kun puhutaan vain ihmisestä, niin tulee mieleen, että ruumis oli löydettäessä niin mätänemistilassa, ettei siitä pystytä sanomaan muuta kuin että kyseessä on ihminen eikä joku vesirotta. 

Ilmeisesti "oletetut" on nyt  unohdettu, "naisoletettu" ja "miesoletettu". Ei siitä ole kauan, kun jotkut olivat sitä mieltä, että näitä tieteen termejä pitää käyttää arkikielessä. Oletan, että puhe alkoi kuulostaa liian hassulta, tai sitten huomattiin, että tällaisella puheella vasta sukupuolia korostettiinkin kun tarkoitus kai oli häivyttää. 

Keskiviikon Helsingin Sanomissa kerrotaan, että "alan toimijat" (ketkähän kaikki?) ovat esittäneet kulttuuriministeri Hanna Kososelle eettisen toimielimen perustamista Suomen kulttuurialalle. Selvityshenkilö Jukka Liedeksen mukaan perustettava neuvosto kokoaisi eettisiä periaatteita sekä tutkisi ja käsittelisi epäeettisiä tapauksia. Neuvostolle voisi kannella ja valittaa väärinkäytöksistä, ja se jakaisi väärin toimineille moitteita ja huomautuksia.   
Hmm, miten minulle tuleekin tästä mieleen Afganistanissa talebanien valtakaudella järjestystä ylläpitänyt hyveiden edistämisen ja paheiden torjunnan virasto. 
Tarkoitus on hyvä, tietenkin, mutta eikö ole vaara, että tällainen vahtivirasto johtaa kulttuurin yksipuolistumiseen ja varovaisuuteen, joka ei todellakaan sovi taiteelle. Taiteen elämälle vapaus on elintärkeää. 

Kansanedustaja solvaa ministereitä säälittäviksi perserei'iksi, mikä ei ole edes pahimmasta päästä somen nimittelyissä. Tällainen röyhkeä, epäsopiva, alatyylinen ja ala-arvoinen, jätkämäinen käytöskö on johtanut siihen, että on alettu vaalia omituisia korrektiivisuusoppeja ja  kehittää oikeaoppista termistöä?
Mutta - jäitä hattuun nyt - jos mennään tähän suuntaan, niin populisteilla on todellakin pohjaa sille hokemalleen, ettei enää saa yhtään mitään sanoa.  

Jokin aika sitten luin uutisen, että elokuva-alalle on perustettu uusi ammatti, "intimacy co-ordinator", suomeksi "läheisyyskoreografi", joka osallistuu seksi- ja alastomuuskohtausten suunnitteluun, niin että ne ovat sekä turvallisia että näyttävät paremmilta elokuvassa. Kai tällaistakin sitten tarvitaan. Tulee vain mieleen, että näinkö me olemme vieraantuneet elämästä ja toisistamme. Mitä ohjaaja sitten saa ohjata? Dome Karukoski on kertonut, että ohjatessaan elokuvaa USA:ssa hän ei saanut edes tavata näyttelijöitä muualla kuin kuvaustilanteissa. Elokuvan lopputekstien henkilölista kasvaa niin, että kukaan ei jaksa istua korrektisti elokuvan loppuun.

Maailma muuttuu, mutta ei aina parempaan suuntaan. Kaikki muutos ei ole kehitystä. Voidaan myös edetä ja palata. 
Ei ole hyvä, jos ihminen alkaa pelätä toista ihmistä niin ettei tiedä, miten tätä uskaltaisi kutsua. 
Somessa (sen vähän mitä siitä tiedän) viljellään toisaalta nälvimistä ja julkeaa vihapuhetta toisaalta niin ylenmäärin suloisia emojeita ja sydämiä, että sekin alkaa vaikuttaa keinotekoiselta ja oikeiden tunteiden vähenemiseltä.

9 kommenttia:

  1. Luin mielelläni pointtejasi. Kiitos pohdiskelusta ja sen avaamisesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katsotaan nyt, halutaanko näistä minua askarruttavista asioista keskustella. Ymmärrän, että monelle ne ovat selkeämpiä kuin minulle, jolloin niissä ei ole mitään pohdittavaa.
      Harvat hankkeet ovat mielestäni niin täysin onnistuneita, ettei niissä olisi punnitsemisen, kritiikin ja jälkitarkastelun varaa, mutta juuri näitä ei sallittaisi, vaan pitäisi olla puolesta tai vastaan, mikä taas minusta ei ole mitään keskustelua, vaan epärehellistä ohikatsomista ja joskus jopa eräänlaista lobbaamista.

      Poista
  2. Mielenkiintoinen postaus! Tänään juuri oli Hesarissa sääjutussa kuva aurinkoa shortsit päällä olevasta paidattomasta miehestä, kuvateksti kuului: "Ihminen makasi nauttimassa lämmöstä Hietaniemen uimarannalla Helsingissä perjantaina." Ihminen? No joo, onhan se tosiaan parempi kuin se halventava "mies/naisoletettu"...

    Minua vaivaa tämä jatkuva eettisyyden esiin tuonti, se kuulostaa usein pelkältä oman sädekehän kiillottamiselta. Siihen kun lisätään suomalaisen keskustelun konsensusvaade, ollaan jo aika pitkällä sensuurin ja itsesensuurin suossa.

    Läheisyyskoreografi on kyllä täydellinen tämän ajan kuvastaja! No, ehkä kaikki se, siis ettei ohjaaja saa edes kuvausryhmäläisiään kuvaushetken ulkopuolella tavata, on merkki Hollywoodin lopun alusta. Se ei olisi huono asia, sillä elokuva sen ulkopuolella tuntuu nostavan taas päätään.

    VastaaPoista
  3. niin, - ottavasta - siis...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos elokuvanteko muuttuu siihen suuntaan, mistä Karukoski on kertonut, niin se on vastakohta esim. Pedro Almodóvarin työskentelytavoille luottonäyttelijöidensä kanssa, jotka ovat myös hänen läheisiä ystäviään. Kuinka eettistä tuollainen kylmä, etäinen tarkastajien ympäröimä näyttelijäntyö, ohjaus ja kuvaus sitten on ja tuottaako se korkeatasoisempia elokuvia kuin ne elokuvat, jotka ovat perustuneet luottamukseen koko tiimin kesken? Siinä tärkeä kysymys. Minusta on epäeettistä jähmettää koko elokuva-alaa joidenkin työssään rikollisesti toimineiden törppöjen vuoksi.

      Ilahdun aina kun elokuvateattereihin tulee elokuvia muista kuin länsimaisen kulttuurin maista. Saa nähdä aivan uusia maailmoja ja tuntemattomia näyttelijöitä.

      Poista
  4. marjatta

    otin uusintakatseluun markku pölösen karjalan kunnailla -sarjan ja nautin siitä ihan yhtä paljon kuin ekallakin kerralla. katsomisväliä on useampi vuosi ja siinä ajassa ns. stereotypioita toistavia juttuja on alettu tarkastella aiempaa kriittisemmin l. nipottavammin.

    karjalan kunnaiden ekan kauden neljännessä jaksossa kaverit juovat juhannusaattona jumppasen jäykkää ja jorma jumppanen yrittää keksiä nimeä jollekin tuoteperheelle. hänen veljensä jaakko ehdottaa hitleriä: hitler-hiivaa taikinaan, niin pullasi nousee kuin kolmas valtakunta.

    nauroin aivan kippurassa, vaikka samaan aikaan mielessä vispasi epäkorrektiusviisari. siitä huolimatta olen jatkanut nauramista. oikeastaan olen iloinnut siitä, että onnistun kaiken poliittisen korrektiuden aikakaudella löytämään itsestäni sen tyypin, joka repeilee mustalle ja totaalisen mauttomalle huumorille niin, että välillä meinaa tulla pissat housuun.

    vitsi on kumma juttu. vääriin käsiin joutuessaan se pönkittää patamustia ennakkoluuloja. oikeissa käsissä tällainen yllättyminen, viihtyminen ja hersyvästi nauraminen tekee niin hyvää, ettei mitään rajaa.

    markku pölönen osaa olla sopivan piikikäs. ei liiallisen ilkeä, mutta kriittinen, satiirinen ja ironinen – kuten ihmisiä kohtaan sopii ollakin. vaadin eri alan pölösiä telkkariin ikuisiksi ajoiksi. tai ainakin yhtä ikuisiksi kuin "omituiset korrektiivisuusopit" kestävät.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huumori on sellainen laji, jolle ei pidä asettaa sääntöjä, koska silloin siitä katoaa yllätyksellisyys ja sen mukana kaikki.
      Minullekin tulee vanhoja viihdeohjelmia ja elokuvia katsoessa usein tuo tunne, ai että joskus on saanut hullutella... ollaanko me siis siirtymässä tai jo siirrytty johonkin Pohjois-Korea-aikaan, jossa vitsit ovat vaarallisia ja hovinarrius unelmaa. Tuomitsijana ei kuitenkaan ole diktaattori, vaan jokin outo yleinen mielipide ja sen takana epämääräinen syyniryhmä, joka tuijottaa yksittäisiä sanoja. Tämä on dystooppinen skenaario, mutta ei tyhjästä syntynyt.

      Minä katsoin meillä vieraina olleiden lasten kanssa Mr. Bean -sketsejä. Yksi lapsista sanoi, että hän on varma, että pystyy olemaan nauramatta. Kun tuli joulukalkkunastoori, jossa Mr. Bean toikkaroi kalkkuna kaulaa myöten päässään avaamaan ovea tyttöystävälle, niin kukas nauroikaan, niin että putosi sohvalta. Sitten kesken yhteisen naurunremakan, minun mieleeni tuli, ettei enää kukaan tee tällaista, koska siinä saisi syytöksen asperger- ja touretteoireisten pilkkaamisesta.

      Kaikki tiukkapipot nyt aisoihin ja rajatonta, hullua iloa ilmoille, piikkejä joka puolelle ja iloista niiden vastaanottamista. Me tarvitsemme huumoria, kun tulee syksy ja meitä piirittävät sekä kaamos että koronavirus.

      Poista
  5. Kielen ja merkitysten pohdinta on usein poliittisesti ja kaikilla tasoilla arka aihe, kuitenkin hyvin koukuttava. Minulla oli ongelmia graduanalyysini kanssa, sillä historian lähteissä tummaihoisista käytetty kieli oli hmmm, värikästä. Kuitenkin tutkin käytetyn kielen merkityksiä nykyajasta käsin. Esimerkiksi n-sanan merkitys on nykyajassa eri, mielestäni. Oli vaikea esittää omia tutkimustuloksia siten, etten saisi vähäistäkään rasistin leimaa otsaani tiedepiireissä, jossa moni mielestäni etsimällä etsii todisteita vääryyksistä, vaikka pitäisi pyrkiä objektiiviseen tutkintaan. Onneksi graduohjaajani oli kanssani samoilla linjoilla.
    Mielestäni näissä piireissä voisi olla mukana myös ripaus huumoria, vaikka akateemisella vakavuudella tutkitaankin. Kouvolan Lakut on ihan huippunimi!

    Tuli tästä hyvästä pohdinnastasi mieleen myös yksi tapaus töissä. Minun piti antaa palautetta firman ulkopuoliselle työntekijälle. Tämä työntekijä oli tummaihoinen ja työvoimaa siis oli paljon tuossa firmassa. Mietin, voinko laittaa palautetta, johon liitän sanan hänen taustastaan (nimi ei ollut tiedossa), ettei se vain ole vahingossa sitten väärin - etnistä profilointia. Lopulta en maininnut taustaa. Kiittävä palaute meni nyt sitten luultavasti väärälle työntekijälle, sillä tämän palautteen jälkeen en enää päässyt nauttimaan alkuperäisen asian hoitajan työn tuloksista!



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valaiseva kommentti, Esmeralda!
      Liiallinen varominen, johon nyt on menty, tekee epävarmaksi ja vaikeuttaa elämää.
      Sinulla on ollut mielenkiintoien gradun aihe, eikä varmaan niitä helpoimpia juuri kaiken poliittisen korrektiuden keskellä.

      Poista

Koronasta, sydämestä ja lukemisista (aina!)

Lumi Dele, 7v Tämä ansiokas teos on yksi vuosi sitten järjestetyn Lasten Hesarin koronakuvakilpailun satoa. Elämme toista koronatalvea. Pah...