sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Mikä nyt painaa mieltä




Tämä kuva on otettu noin 45 vuotta sitten itselaukaisijalla opiskelija-asunnossa. Olin toisen luokan opettajana Jousenkaaren kansakoulussa Tapiolassa viimeistellen siinä ohessa opintojani, ja tuleva mieheni oli armeijassa. Kuvaa ottaessamme hän oli käymässä lomilla. Silloin oli keskitalvi. Seuraavana kesänä menimme naimisiin - vaikka ei olisi tarvinnut (niin sanottiin Pohjois-Karjalasta työpaikkaa kysellessämme, saa tulla avoparinakin). Olen kirjoittanut kuvan alle japanilaisen runon.

Salata koetan 
turhaan - rakkaus näkyy
kasvoistani niin 
että kaikki kysyvät:
mikä nyt painaa mieltä?
(Kanemori)    

Ja sitten tuore otos, jossa hillitymmät ilmeet, mutta muutoin samat tyypit... no tietenkään ei ole vanhennuttu, ei sitten yhtään. Kuva on lapsenlapsen ottama Kotkan Hesburgerissa, johon poikettiin hääpäivälounaalle Merimuseo Vellamosta tultua. 
Tämä olkoon meidän virallinen 2 X 70 vuotta ja 45-vuotishääpäiväkuvamme. Hääpäivä on meille tärkeä päivä siksikin, että samana päivänä heinäkuussa 1975 syntyi Rovaniemellä erääseen perheeseen tyttö, josta oli tuleva meille mieluisa miniä. Hieno sattuma!


Tämän kuvan kanssa voisi sopia Eeva Kilven runo Vanhojen rakkaus.

Ja eräänä päivänä
me koukistumme toistemme ympärille
ja naksahdamme lukkoon emmekä irtoa enää,
sinun kulumavikasi minun kihtiini kieroutuneena,
minun mahahaavani sinun sydänvikasi vieressä
ja reumatismini sinun noidannuoltasi vasten,
emme erkane konsana ei.

Runo on kokonaisuudessaan niin traaginen, etten lainaa enempää.
Ikä e i  o l e vain numero. Ikä muuttaa ihmistä kaikella tavalla, fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti. 


Eräs ystäväni kertoi, miten hänen äitinsä vanheneminen ilmeni vierailuilla. Ensin oli kaikki itse tehtyä ja pöytä kauniisti katettu, sitten tarjottava alkoi olla kaupan valmistuotteita ja pöytä katettu arkiastioin, ja lopulta vieras sai hakea keksipaketin kaapista. Minä olen pääasiassa ykkösvaiheessa. Hese-lounas oli pieni pakon sanelema välipala, että jaksettiin odottaa minun gourmet-illallistani Mentula residenssissä. Kaikki Keeping Up Appearances -fanit ymmärtävät tämän vitsin. (Tuolla sarjalla on niin huono suomalainen nimi, Pokka pitää, että on pakko kirjoittaa alkuperäinen nimi.) 
Tiedän, että siirtyminen vähempään ottaa koville hänelle joka haluaisi kaiken jatkuvan yhtä hyvin kuin aina ennenkin.  

Alan mökkielämän jälkeen pakata Kainuun reissulle. Lukemiseksi mukaan lähtee Patrik Svenssonin romaani Ankeriaan testamentti
Viime aikoina olen lukenut mielenkiintoisista naisista, fiktiivisestä Almasta Hannu Mäkelän tyylikkäässä pienoisromaanissa Rakkaudella, Alma ja kirjailija Raija Siekkisestä siskonsa kirjailija-suomentaja-kieltenopettaja Ritva Hellstenin muistelemana romaanissa Raija. Luin myös Anna-Maria Eilittän kiehtovan romaanin Kun olen poissa. Päähenkilö, keski-ikäinen perheenäiti Ilona, joutuu auton töytäisemäksi ja kuolee, mutta jää henkiolentona seurailemaan läheistensä elämää. 
Nämä kolme romaania ovat niin tasokkaita, että lupaan ja vannon kirjoittavani niistä, kunhan siirryn sosiaalisesta elämästä enemmän sosiaaliseen mediaan posottamaan. Uudistetussa Bloggerissa lukee 'uusi postaus', kun ennen kirjoitettiin 'uusi teksti'. Minusta tuo termi on aina kuulostanut posotukselta/paasaamiselta ja välillä olenkin kiittänyt jotain bloggarikaveria vahingossa hyvästä posatuksesta. En pidä myöskään blogi-sanaperheestä blogata, bloggari, bloggaaja ja blogisti. Kuulostavat oudoilta muljahduksilta suomen kielessä. Mutta minkäs teet, semmoinen bloggaajaihminen olen mielellään edelleen, jos korona suo. 


PS Minulla oli näemmä Eilittä kirjoitettu väärin, ja virhe toistuu kommenteissa. Olen pahoillani. Korjasin nimen nyt 31.7. 

PPS Voi voi, eräs ystäväni kysyi tänään, olenko lukenut kirjan 'Rakkaudella, Alma'. Olen, ja samassa hoksasin, että minähän olen lukenut kirjan nimen vain 'Alma'. 'Alma' loistaa kannessa isolla ja sen yläpuolella on ohuesti sana 'Rakkaudella'. Minulla on tämä kirja mukana täällä lomareissulla, kun ajattelin, että kirjoittaisin jotain tästä tai Eilittän kirjasta. Nyt on tämäkin korjattu. Ei koskaan pitäisi kirjoittaa kiiretilanteessa. Pyydän taas nöyrimmäisesti anteeksi. (Illalla 31.7.)

32 kommenttia:

  1. Onnea vaan ja iloa yhteistaipaleen jatkoon 🎶🌹❤️

    VastaaPoista
  2. Onnea! Näytätte hyvältä molemmissa kuvissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Heidi! Olen aina tykännyt tuosta leveähymykuvasta. Unto teki silloin itse mustavalkokuvia, ja minä olin mielissäni, koska pidän valokuvista.
      Tuoreemmasaa kuvassa on sopivasti himmeä linssi johtuen ehkä pienistä sormista siihen siirtyneestä rasvasta.

      Poista
    2. Ai niin, se piti sanoa, että Mäkelän Alma toi monessa kohtaa mieleeni sinun Ei saa elvyttää -romaanisi Aurin. Sinulla on huumoria enemmän, mutta ... lue, niin huomaat.

      Poista
    3. Pitää tutustua Almaan. Kiitos vinkistä.

      Poista
  3. marjatta!

    mietin äsken, että pitäisiköhän tavoista poiketen kytkeä caps lock päälle, niin näet heti että asia on tärkeä: VOI MITEN IHANIA, IHANIA KUVIA! niiden takia tulee halu uskoa rakkauteen ja pitkään avioliittoon, vaikka ennätyksiä rikkovat avioerotilastot muuta väittävät.

    vaikka kuvien välissä on vuosikymmeniä, niissä on presiis samaa tunnetta ja lämpöä. onhan se pieni ihme, kun ajattelee miten paljon ihmisen elämään mahtuu käännekohtia ja puhdistuksia.

    innostuin katsomaan omia hääkuviani ja löysin pikku tapahtumia, joista en muista mitään, mutta jotka kameran linssi on havainnut: yhdessä kuvassa hieron kivistävää kantapäätä, toisessa k sipaisee poskeani kesken puheen, kolmannessa mummot pyyhkivät silmiä yhtä aikaa. valokuvia napsinut ystäväni sanoi jälkeenpäin, että kyynelehtivän mummokaksikon kuvaa hän odotti pitkään.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyynelehtivä mummokaksikko on varmaan oikea täysosuma. Tilannekuvat kertovat yleensäkin aina paljon enemmän kuin poseeraukset ja niistä voi palauttaa mieleen tapahtumia ja tunnelmia. Hääkuvakimarasi kuulostaa juuri tällaiselta tunnelmia sisältävältä sarjalta. Kiitos kun kerroit siitä, meri!

      Sanopa muuta, me pysymme perusolemukseltamme niin samoina, vaikka mitä tapahtuisi ja aikaa kuluisi.
      Minä ihmettelen nuoruudenkuvieni valoisuutta. Kaikenlaista pahaa tapahtui, mutta ne vastoinkäymiset eivät näy ollenkaan kasvoissani. No, eihän vauvoistakaan oteta paljon itkukuvia, vain aurinkoisia hetkiä talletetaan, mikä on merkki positiivisuudesta.

      Poista
  4. Miten ihana postaus tai teksti kuvineen, Marjatta! Paljon onnea teille kyyhkyläisille! Kyllä rakkauden näkee silmistä ja tuntee kehon lämmöstä. Eeva Kilpi kuvasi rakkauden kolotuksineen, ristiriitoineen ja vaivoineen hienosti. Myös Tommy Tabermann. Ja tuhannet muut - onko suurempaa muusaa kuin rakkaus?
    Joskus mietin, ymmärränkö rakkauden olemuksen (vielä) paremmin sitten, kun olen toivottavasti yhä saman kumppanin kanssa sinun ikäisenäsi. Sen tiedän jo nyt, että ilman rakkautta ei ole mitään näin ääri-ilmaistuna. Eikä rakkautta voi paeta, vaikka liian moni maailmassa joutuu sen tähden pakenemaan. Velvoiteavioliitto suvun intressien tai muiden "järkevien" syiden takia on onneksi harvinaisempaa Suomessa, ehkäpä siksi erotilastotkin ovat mitä ovat. Mutta puolet eivät eroa ja heistä puolet pidentävät elinikäänsä ehkä jopa sielunkumppaninsa kanssa. "Mene naimisiin vain suuresta rakkaudesta" , sanoi eräs 100-vuotias mummeli lehtihaastattelussa. Amen.

    Tunnistan myös totisesti tuon tarjottavien ja astiastojen muodonmuutoksen. Lopulta lapsenlapsi ja miniä kaivaa itse kaapista päiväysvanhat keksit ja tuo seuraavalla kerralla tuliaisia leipomosta. Rakkautta sekin, myös kahvittelun odottaminen vailla voimia. Hese on aina hyvä ratkaisu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rakkaus ja kuolema ovat kaksi suurta aihetta kirjallisuudessa ja muussa taiteessa, ja usein ne myös yhdistetään.

      Vanhana ymmärtäminen ja suurpiirteisyys rakkaudessa lisääntyy, samoin yhteen pelaaminen.
      Olen katsellut joitain pitkään yhdessä eläneitä pareja, miten kätevästi he toimivat yhdessä olkoon kyseessä keittiöpuuhat tai remontti. Ei siinä tarvitse edes paljon sopia, mitä kumpikin tekee, koska kaikki on tuttua eikä enää odota tai vaadi toiselta sellaista, mihin tästä ei ole.
      Tässä yhteen kasvamisessa rakkaus- ja velvoiteavioliitto eivät ehkä paljon eroa toisistaan, mutta romanttisessa mielessä kyllä.

      Poista
  5. Ettäpä tosiaan ole vanhoja ja rakkaus näkyy kasvoilla - kummassakin kuvassa. Viehättävä idis nämä kaksi kuvaa joiden välissä muutama vuosi.
    Alleviivaan täysin, ettei ikä ole vain numerosarja! Näin sanoessaan hän ei tiedä, mistä puhuu ääneen.
    Kirjavalintasi on kiinnostava, varsinkin kirja- Kun olen poissa. Minun lukemiseni alkaa sitten kunhan päivät lyhenee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan nähneeni jossain valokuvalehdessä kuvia, joissa on sama henkilöasetelma, esim. sisarukset, samat asennot ja samantyyliset vaatteetkin, mutta aikaa kuvien välillä paljon. Ai että omista pojistakin syntyisi kiva kuva, jos asettuisivat kuvaan kuten silloin ennen lapsosina, jalkapallot kainalossa.

      Pistä muistiin lyheneviä päiviä varten tämä kirja. Se jäi viipyilemään mieleeni kauniin tunnelmansa vuoksi ja vaikka oli kyse henkenä liikkumisesta, niin tilanteissa ei ollut mitään kauhua, vain totuttelemista lopullisiin hyvästeihin.

      Poista
  6. Vuosikymmenet piirtävät rakkauden ääriviivat, elämän kaikki
    värit koetaan- ja eletään.
    Siis kauneutta on
    Rakkautta on
    Iloa on lainaten Eeva Kilpeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eeva Kilpi osaa mestarillisesti löytää olennaisimman.

      Poista
  7. Ihana postaus, ihanat kuvat. Lämpimät onnittelut 45-vuotishääpäivänne johdosta. Mekin olemme lähestymässä samoja lukuja. Kyllä se 45 vuotta on jo aika pitkä aika. Sinulla on varmasti hyviä lukukokemuksia edessäpäin. Tuo Kun olen poissa kiinnostaa. Almasta ei tullut suosikkiani, vaikka niin monet ovat siitä tykänneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anneli! Ellittän kirja antoi näistä minulle eniten ajateltavaa ja herätti tunteita.

      Poista
  8. Isosti onnea teille hääpäivän ja tasavuosien johdosta!!

    Pitkä parisuhde on merkittävä voimavara ja kannattelija tässä kohtaa elämää. Jaetut surut puolittuvat siinä, missä ilot tuplaantuvat.
    Joten käsi kädessä kulkekaatten valoisin mielin etiäpäin kohti uusia seikkailuja:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Takkutukka!
      Vastailen näihin kommentteihin mökillä ettonella makuuasennossa, kohta taidan torkahtaa. Meillä on kaksi teini-ikäistä lastenlasta täällä kesätöissä. Unto on työnantaja ja minä huolehdin, että työolosuhteet ovat kunnossa ja virkistyspuoli tulee hoidetuksi.
      Tällaista seikkailua.

      Poista
  9. No onnea vaan, molemmille!

    Minä inhoan sanaa "postaus". Olen inhonnut koko ajan kun olen "postannut" vaikka en itse myönnä mitään postanneeni.

    Kirjoitan mielelläni kolumneja, pakinoita, esseitä, kirjallisuuskritiikkejä, muistikuvia eli kaikenlaisia tekstejä, mutta en ole vielä kertaakaan kirjoittanut postausta. Se taitaakin ilmentää julkaisuprosessia eikä kirjoittamista, ei siis ajattelemista vaan tekniikkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kiitos!
      Minä olen alkanut käyttää sanaa "blogikirjoitus" tai "kirjoitus" omista sekalaisista teksteistäni. Toisilla koitan katsoa, mitä sanaa he itse suosivat.
      Sinun tekstisi läpäisevät jopa minun tiukat esseekriteerini.

      Poista
  10. Onnea, ihanat kuvat teistä!! Meillä tuli vasta 10 vuotta täyteen tänä vuonna eikä tässä iässä ehkä enää päästäkään teidän kunnioitettaviin lukemiin, jos ei nyt innostuta elämään ysikymppisiksi.

    Odotan mielenkiinnolla kirja-arvioitasi! Varsinkin Eilittän kirja kiinnostaa mutta odotan ensin mitä sinä sanot kirjasta :) /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älähän nyt, tottakai vähintään ysikymppisiksi. Minulla on tähtäin sadassa.

      Minäpä kirjoitankin seuraavaksi siitä sitten. Kainuussa on varmaan iltaisin kirjoitusaikaa. Meillä on majoitus Vuokatissa, josta käsin käymme Sotkamossa, Kuhmossa ja Kajaanissa, päivä kussakin.

      Poista
  11. Suuret onnittelut suurelle rakkaudelle!

    VastaaPoista
  12. Onnea hääpäivän johdosta, nättejä olitte ja olette! Meillä tulee 50 vuotta yhteistä taivalta ensi uutenavuotena. Hääpäivää emme ole koskaan viettäneet, olimme vuosikymmenen avoliitossa, ja semmoisia matalan seremonian ihmisiä. Mutta täällä vaan tallustetaan ja parhaat kaverit ollaan edelleen.

    Minulla sama vastenmielisyys kaikkia blogiaiheen nimityksiä kohtaan, blogista - puhumattakaan bloggauksesta, johon meinaa tukehtua - postaukseen. Teksti, kirjoitus, kirjoitelma, ne ovat luontevia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, teillä niin pitkä yhdessäolo. Meillä oli molemmilla takana avoliitto, kun tapasimme toisemme. Vajaan vuoden kuluttua naimisiin ja heti lapsi, haluttiin opiskelijaelämästä oikeaan perhe-elämään.
      Meilläkään ei ollut mitään häitä, siviilivihkiminen parin todistajan kanssa.

      Bloggaus kuulostaa puklulta.

      Poista
  13. Onnee Marjatta! Ja Unto kans, ilman muuta. Vaan kyllä kai se on kyse myös tahtomisesta. Että tahtoo olla sen toisen vieressä. Meillä tuli joulukuussa täyteen 50 vuotta. On hyvä on että oppii yhdessä tietämään mikä on mitä, eikö?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta, Ripsa, tahtominen on tärkeää. Silloin kun tahtoo, niin satunnaiset kyllästymiset eivät merkitse mitään. Tahtominen on toiselta nimeltään uskollisuutta.
      Tärkeää on, että kumpikin saa tilaa olla ja elää ja muuttuakin pelkäämättä, että toisen tahtominen loppuu.

      Minusta on aina kuulostanut kauhealta, kun puhutaan, että parisuhteen eteen pitää nähdä vaivaa, järjestää erikseen jotain parisuhdeviikonloppuja ja muuta keinotekoista. Hyvä yhdessäolohan on vaivatonta ja stressaamatonta ja monella tavalla helpompaa kuin yksin eläminen, kun voi jakaa tehtäviä ja palvella toisiaan. Minä esim. saan kuljetuksen joka paikkaan enkä ole koskaan edes pumpannut ilmaa pyörääni. Tehtäväjaot muokkautuvat parisuhteessa molempien mieltymysten mukaan, alkuun välillä kiistellen, mutta myöhemmin itsestäänselvästi itsensä ja toisen tuntien.

      Istumme tässä Unton kanssa kainuulaisen mökin pöydän ääressä kumpikin omien koneittemme ääressä. Hän tekee kuvia ja minä kirjoitan tätä. Mukava ilta.

      Poista
  14. Ihana kirjoitus Teidän suuresta päivästä. Kuvat kerrassaan suloisia ja kiitos kauniista sanoista, meidän Onnelista, teijän miniästä. Mainio sattuma hänen syntymän ja teidän hääpäivän osuminen samalle päivälle.
    Meillä syksyllä 49v yhteistä polkua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me emme varmaan aina edes muistaisi hääpäivää, ellei se olisi samalla Onnelin syntymäpäivä. Hieno homma!

      Teillä onkin sitten syksyllä 2021 kultahääpäivä!

      Poista
  15. Onnea!
    Ihanat kuvat! Toiset pysyvät lapsuudesta lähtien hyvin samannäköisinä, toiset muuttuvat enemmän vuosien varrella. Siskoni ja mummoni ovat aina olleet tietyn näköisiä tai oloisia ja heidät tunnistaa heti kaikista lapsuuden kuvista. Sinussa on todella paljon samaa nyt kuin 45 vuotta sitten. Veikkaan, että lapsuuden kuvistakin olisi helppo tunnistaa Marjatta. :)

    Sanna

    P.s. Merkeskus Wellamo on hieno museo!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna!
      Juu, minulla taitaa ainakin pään kallistelu olla samaa vuosikymmenstä toiseen. :)

      Merikeskus Vellamo on niin monipuolinen, että ei siitä jaksa kerralla hahmottaa kuin osan. Minulla jäi tällä kertaa mieleen kolmesta osasta koottu peltivene, jolla oli paettu Virosta Suomeen toisen maailmansodan aikana.
      Maretarium on myös kiinnostava paikka Kotkassa ja varsinkin pienempien lasten suosiossa.

      Nyt olemme pitkästä aikaa Kainuussa käymässä. Tänään olimme Eino Leinon synnyinkodissa Kajaanin Paltaniemellä. Mietin pitkään, millaista elämä on mahtanut olla siinä isossa perheessä.

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...