sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Kai Aareleid, Lue minua




Kai Aareleidin runoteos Lue minua (2018) on hänen itse kääntämänsä, monen kielen taitaja ja kääntäjä kun on. Hän on koonnut runot suomennokseen kahdesta vironkielisestä teoksestaan, Naised teel ja Vihm ja vein.

Nimiruno Lue minua on pitkä kaunis rakkausruno. Siitä otteita alla.

lue minua
kuin runoa
lue hitaasti
lausu joka ikinen tavu
tunne joka ikinen sana kielelläsi
punnitse jokaisen lauseenjäsenen
merkitystä
ja yritä päästä ytimeen
sinähän haluat

Runon minä pyytää lukemaan itseään paitsi kuin runoa, niin myös kuin miniatyyriä, kuin novellia, kuin romaania, kuin eeposta ja kuin haikua, ja lopuksi "kuin vesileimaa jonka näkee vain valoa vasten". 

lue minua
kuin novellia
ei sekään ole 
kovin paljon pidempi
mutta siinä on kerrostumia
sitä voi riisua kuin
vaatteita
kuumassa huoneessa

ja siinä on hämäriä paikkoja
semisävyä
hiljaisuutta
lue
minua

Toisista ihmisistähän tekee kiinnostavan se, että me emme tunne heitä ja että he ovat mahdollisimman erilaisia. Kaikki sellainen painostus, jossa pyritään muokkaamaan ihmisistä samanlaisia on typerää olkoon kyse aatteista tai vaatteista. Kuitenkin kaikkina aikoina tehdään niin, joskus hennommin joskus väkivaltaisemmin, väittäen, että juuri tämä nyt käyttöön otettu tapa nähdä ihminen on ainoa oikea, vaikka juuri edellä olisi oltu tyytyväisiä elämään hyvää elämää toisenlaisina toisin säännöin.

Miksi joku ihminen houkuttelee 'lukemaan' itseään enemmän kuin toinen? Sitä kutsutaan ihastumiseksi. Mikä sen ihastumisen herättää? Miksi olen kiinnostunut X:stä, mutta en yhtään Y:stä? Ja miksi Y on kiinnostunut minusta, vaikka minä en hänestä? Miksi kaikki nyt ovat niin kiinnostuneita Z:sta?

lue minua
kuin romaania
jossa on paljon lyhyitä kappaleita
jossa on ilmaa
sillä jotain voi jättää tarinasta pois
tai muotoilla siitä uusi
erimakuinen
romaani
ja jonkun voi jättää kokonaan
kirjoittamatta
tai kesken

eikä aina ole päästävä loppuun
joskus aika ei vain riitä
ikään kuin et tietäisi
lue minua

Kirjan kansikuvassa on osa Maurice Brazil Prendergastin teosta Beach No.3, 1900-luvun alun töitä. Ihana jalokivivärinen öljyvärimaalus, joka tuo mieleeni Paul Gauguinin Tahitilla maalaamat paratiisityöt.  


9 kommenttia:

  1. Tyylikästä jälkeä! Sama mielleyhtymä: Tahitille vei sisältöön istuva kansi minutkin. Kaunista herkkää ja koskettavaa. Emmehän me enempää keneltäkään voi toivoa ja pyytää kuin: Lue minua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On onnellista lukea ja olla luettavana.

      Aloin ajatella, että tämä lukeminen voisi kohdistua myös itseen, oman itsensä tutkailu kun on elämänikäinen projekti.

      Runossa on myös lyhyt osa, jossa pyydetään:
      "ja kirjoita minua
      koska oikeastaan
      olen pelkkä otsikko
      ja sekin saattaa
      matkan varrella muuttua
      kirjoita minua"

      Poista
  2. Totta ja mainio oivallus, jonka ääreen pysähdyin:)
    Jännittävää nähdä, mitä tekstiä sateenkaaremme loppupäässä seisookaan...

    VastaaPoista
  3. Pidin kovasti Aareleidin romaanista Korttitalo, ja tuo lainaamasi nimirunokin on niin kaunis ja paljon sanova. Taidanpa lainata koko kirjan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sain juuri ilmoituksen, että Korttitalo on saapunut minulle kirjastoon (viiden muun varauksen kanssa. Kiitos kirjastolaitos ja kirjastojen alueellinen yhteistyö!
      Aareleid on ollut nyt esillä, koska oli Helsinki Litin vieraana. Hän vaikuttaa kiinnostavalta kirjailijalta.

      Poista
  4. marjatta

    tämä hieno kohta kirjoituksessasi pani ajattelemaan: "väittäen, että juuri tämä nyt käyttöön otettu tapa nähdä ihminen on ainoa oikea, vaikka juuri edellä olisi oltu tyytyväisiä elämään hyvää elämää toisenlaisina toisin säännöin."

    välillä tuntuu kuin ihmisen oleminen ja elämä olisi rasittavuuteen saakka trendeihin sidottu asia. yhtenä päivänä on muotia lempeys ja melankolia, sen jälkeen koleerisuus on uusi musta. välillä pitää suuntautua ulos, vaikka haluaisi vain sulautua tapettiin.

    mietin usen sitä, mahdollistaako aivorakenteemme lainkaan pysyvämmän tyytyväisyyden. ainakaan evoluutio ei ole suosinut sitä, että onnekkaan toimenpiteen jälkeen lilluisimme tyytyväisyyden tunteessa loputtomasti.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tyytyväisyys näyttää tosiaan olevan aina hyvin lyhytkestoista niin yksilöillä kuin yhteiskunnillakin. Tämä näkyy selvästi silloin kun hyvinvointi on pitkällä kuten nyt Suomessa ja me suupielet alaspäin kulkevat ihmiset pidämme maailman onnellisimmiksi nimeämistämme epäuskottavana tai lähes pilkkana, koska koemme elämämme niin raskaana. Huolekkuus tuntuu vain lisääntyvän hyvissä oloissa, ollaan huolissaan siitä, pysyykö saavutetut edut ja ehtiikö käyttää kaikkea hyvää mitä on tarjolla. Onnekas tila vie myös pois ponnistelun tarpeen, mikä toisi elämään merkityksellisyyttä ja minkä puuttuessa jää aikaa vajota eksistentiaalisiin murheisiin.

      Poista
  5. Oi, pidän tästä suuresti. :)

    VastaaPoista

Tara Westover, Opintiellä

Nyt kun olen näyttänyt ponnaripääni (24.8. Love is love) ja hehkuttanut lastenkirjoja edellisessä postauksessani, niin on aika palata aikuis...