tiistai 26. helmikuuta 2019

Antti Eskola, Vanhanakin voi ajatella


Usko, että jokin aktiivinen kriittinen toiminta, kuten tämä minun kirjoittamiseni, saattaa koitua myöhempien sukupolvien hyväksi, on hauras ja epämääräinen. Vahvemmin motivoi se, jos itse toiminta tuottaa iloa, niin kuin minulle ajatusten kehittely ja muotoilu todella tuottaa. 
Näin sosiaalipsykologian emeritusprofessori, alan uranuurtaja Suomessa, Antti Eskola perustelee viimeisen tämän vuoden alussa ilmestyneen kirjansa kirjoittamista ja mainitsee muita vielä vanhana yhteiskunnallista kritiikkiä harrastavia ja harrastaneita miehiä: Jörn Donner, Pentti Linkola, Jouko Turkka, kunnes sairaus vei voimat ja Hannu Salama, joka yhä "tekee vihaisia hyökkäyksiä tätä maailmaa vastaan". 

Eskolan teos ei ole vihainen, vaan lempeästi pohtiva. 
Hän on jakanut kirjan kolmeen osaan Aamu, Päivä ja Ilta, ikään kuin se olisi kirjoitettu yhden päivän aikana. Esipuheessa Eskola kertoo kirjoittaneensa tätä teostaan kolmisen vuotta ja että se on tavallaan jatkoa edelliselle teokselle Vanhuus (2014), koska hän käyttää sen julkaisun jälkeen saamiaan 500 lukijakirjettä tutkimusmateriaalina tarkastellessaan maailmaa. 
Aihepiirit ovat nyt monenlaisia, vanhuus kulkee 84-vuotiaan kirjoittajan mukana yhtenä teemana päivän kierrossa.  

Aamuun kuuluu 'uusintamistehtäviä', päivällä kirjoitetaan muutama essee ja illalla mietitään, mitä vielä pitäisi sanoa ennen nukkumaan menoa. Aiheita on valtavasti, mutta voimat vähenevät. Kirjoittajalle on alkanut tulla mielikuva maailmasta, jossa häntä ei enää ole. Hän huomaa, että vanhoja ihmisiä kohdellaan "ei-vielä kuolleina" ja hänenkin lähipiirinsä käyttäytymiseen on tullut hienoisia saattohoidon sävyjä, mikä tuntuu vain hyvältä. Mikäs siinä, työ on tehty, kirja valmistui lähes etuajassa.
Teen iltaryypyksi tukevan viskipaukun, ehkä kaksikin, ja menen rauhallisin mielin nukkumaan.  

Kirjan nimi kuulostaa humoristiselta. Eskola ei ole kuitenkaan tarkoittanut nimellä sitä, että nuoremmat olisivat loistoajattelijoita, mutta vanhaltakin se vielä käy, vaan sitä, että liikkumisen vaikeutuessa ja elämänpiirin supistuessa voi sentään ajatella kuten ennen. Ajattelu on se, mikä on hänelläkin monisairaana jäänyt jäljelle. Nimi ei ole minusta onnistunut, Se kuulostaa turhan puolustelevalta eikä sen tarjoama (tahaton?) huumorikaan oikein onnistu. Muutoin kirjassa on paljon huumoria, joka on samantyylistä arkielämään liittyvää kuin Merete Mazzarellalla.  
Kun kysyin ikäiseltäni Tukholmassa asuvalta vanhalta kaveriltani, mitä hän nykyisin tekee, hän innostuneena kertoi käyvänsä "gymissä", jossa hänellä on "personal trainer". No, kai sinä jotakin muutakin päivän mittaan teet, ihmettelin. "Joo, minä deittailen." 

Esseissään Eskola tarkastelee ajankohtaisia aiheita: Suomi 100, miten me olemme siirtyneet topeliaanisesta Suomesta digitalisoituvaan Suomeen, seksi ja viha somessa, perhe, me too -kampanja, mistä tietää mikä on totta, työttömyys, mikä meitä uhkaa ja mikä turvaa, toivo ja vastarinta, alkoholi (Ulos viinakaapista!), aktiivisen vanhuuden vaatimus, hyvä saattohoito, erinomaisuuden eetos versus riittävyyden eetos ja paljon muuta.
Esimerkiksi yliopistoissa  erinomaisuuden eetos on johtanut siihen, että kaiken toiminnan täytyy olla "huippua" tai ainakin sitä pitää nimittää sellaiseksi. Kun huippuyksiköitä rupeaa äkkiä sikiämään runsaasti, alkaa epäillä, että niistä yhden jos toisenkin oikeampi nimi olisi "huiputusyksikkö".

Kirjan alaotsikko Mielikuvista ja niiden voimasta on Eskolalla läpi kirjan tarkastelun alla. 
Omat mielikuvat ovat määränneet paljon meidän suhtautumistamme pakolaisiin. Joku vaalii yhä topeliaanista maailmankuvaa (meidän rakas kotimme, rajat kiinni), jollakin toisella vanha mielikuva on häipynyt taka-alalle ja korvautunut toisella, mutta pulpahtaa sieltä esiin silloin tällöin. 
Niille liki puolelle miljoonalle yli 65-vuotiaasta suomalaisesta, jotka eivät käytä tietotekniikkaa maailma näyttäytyy omituisena paikkana, jossa vastaantulijat eivät enää katso silmiin ja vaihda muutamaa sanaa säästä, vaan tuijottavat kävellessään kämmenellään olevaa esinettä tai höpöttävät itsekseen ilman näkyvää kuulijaa. Joku sosiaalisessa mediassa ja mediasta elävä masentuu ja kokee itsensä hylätyksi, kun ei saa tykkäyksiä. Tällaiset ilmiöt antavat somemaailman ulkopuoliselle nykymaailmasta kuvan hölmölänä, johon hänen ei ehkä edes kannata opetella osallistumaan. 

Vanhuudessakin voi ajatella ja tuottaa mielikuvia vaikka ei sosiologi olisikaan. Myös silloin, tavallisessa arkiajattelussa, on hyvä pitää mielikuvat omista henkilökohtaisista huolenaiheista ja mielikuvat maailman ja oman yhteiskunnan yleisistä ongelmista erillään toisistaan. Silloin näkee kummatkin selvästi ja huomaa myös niiden väliset yhteydet.

Minä sain tästä kirjasta paljon ajateltavaa. Suosittelen lämpimästi.
Erityisen kirjasta tekee se, että Eskolan kirja julkaistiin neljä kuukautta hänen kuolemansa jälkeen. Hän ehti viimeistellä kirjan ja sopia julkaisupäivästä, mutta ei ollut enää kokemassa sen vastaanottoa. 


P. S. Olen kirjoittanut Eskolan kirjasta Vanhuus täällä


12 kommenttia:

  1. MM

    ihan piti käydä tuolla Kirjavinkeissä, mitä tuli sanotuksi Eskolan edellisestä.
    https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/vanhuus-helpottava-huolestuttava-kiinnostava/
    Eli säysenee se v-mainenkin mies ihmisiksi olemaan. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä vaan, niin siinä useimmille käy.
      Eskola oli säyseähkö verrattuna nuoreen itseensä jo Vanhuus-kirjassa ja tässä hän on vielä monipuolisemmin eri näkökulmia ymmärtävä. Hän on hävittänyt nuoruuden päiväkirjansakin, koska "niiden kirjoittajaa, nuorta miestä lapsellisine tunteineen ja mielipiteineen ei ole enää olemassa", eikä myöskään sitä maailmaa, jota nuori mies kommentoi.
      Jotkut vanhat ihmiset alkavat vain muistella menneitä, mutta Eskola toteaa:"Parempi kun keskityn tähän maailmaan, jossa nyt joudun elämään." Joutua-verbi kertoo jotain.
      Onneksi Eskola vältti pelkäämänsä laitoskäsittelyn ja sai elää itselleen mieluista elämää viskipaukkuineen loppuun asti.

      Minäkin olen kirjoittanut siitä Vanhuus-kirjasta. Pistin linkin kirjoituksen loppuun.

      Poista
    2. Mehän olemmekin jo siellä puu-hastelleet! ;)
      Jännä kun ei mitään mielikuvaa.

      Tuosta eläkkeellä olosta. Meijjän entinen koulutoimenjohtaja kertoi näkemyksensä tässä muutama vuosi sitten: - Ensimmäinen kymppi meni erittäin aktiivisesti puuhastellessa, toinenkin melkein, Vuos kaks ennen kasikymppisiä alkoi kaiken maailman 'rempat'. Nyt vähitellen muistikin kaheksankympin jälkeen heittelee.

      Saas nähä.

      Poista
    3. Joo, ei noita muista. Minä en ikinä muista, mitä olen missäkin höpissyt - sama blogeissa kuin tuttujen kesken.

      Ensimmäinen vuosi vapautta on eläkeläisen kuherruskuukausi, sitten olo arkipäiväistyy vähitellen.
      Olen seurannut ikätovereitani (täytän seuraavaksi 70) ja ihmetellyt, miten erilaista ja eritahtista vanheneminen voikaan olla. Kahdeksankymppinen näyttää olevan jonkinlainen rajapyykki elämän laadun suhteen. Mutta kun/jos muutokset tapahtuvat hitaasti, niin niihin ehtii tottua.
      Vieläköhän sitä kymmenen vuoden kuluttua näitä näpyttelemme... vai tapaammeko ehkä hoivakodissa, hikkaj? "Hoiva" siis.

      Poista
  2. Oli kamala huomata tekstisi lopusta, että Eskola oli kuollut. Kuvittelin, että hän olisi elänyt edelleen.
    Olen vielä työelämässä mukana, mutta odotan silti innokkaasti eläkeikää, joka valitettavasti siirtyy jatkuvasti edemmäs ja edemmäs. Olen töissä tällä hetkellä työpaikassa, jossa on sisäilmaongelmia. Tästä johtuen olen sairastanut paljon. Tietysti se vaikuttaa työhön ja työyhteisöön, jossa muutkin sairastavat. Kasvatus-ja opetusala on sen verran henkisesti rankkaa työtä, että voimat menevät, vaikka ei sairastelisikaan. Jotenkin tuo viimeisin lainaus sopii omaan työhöni ja sairasteluun hyvin, joten otin sen siksi esille.
    Kävimme talvilomalla vierailulla kahdessa eri palvelukodissa sukulaisia katsomassa. Olivat tyytyväisiä palveluihin ja asunnot olivat kivoja. Palvelutalot olivat yksityisiä. Olen käynyt useammassa kunnallisessa vanhustenhoidossa, ja voin kyllä sanoa, että aika kurjalta näytti jokaisessa, joten toivon, etten ikinä joudu sellaiseen. Henkilökuntaa näytti olevan riittävästi, mutta siihenpä se sitten jäi. Viideltä ruoka ja laitto sänkyihin ja ovet lukkoon. Klo 22 käytiin katsomassa tarvitsiko iltapalaa tai unilääkettä. Aamu 7-8 päästettiin vessaan. Huoneissa ei siis ollut omia vessoja. Sanoisinpa, että liian pitkä aika odottaa vessaan 14 tuntia. Kerran viikossa oli kylvetys. Nämä kunnalliset palvelut oli muistisairaille.
    Suosittelen jokaiselle vierailuja omaisten ja tuttavien luona vanhustenpalveluissa. Yksinäisyys ja yksinolo on kamalaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eskola sai kai jonkinlaisen sairauskohtauksen. Juuri ennen kirjansa lopputekstien kirjoittamista hän oli saanut tiedon vakavasta nopeasti leviävästä syövästä ja otsikoikin loppuluvun "Kiitos seurasta ja hyvää yötä".

      Minä en tajua, miksi meidän kouluissa om niin paljon tätä homeongelmaa. Eikö ole osattu rakentaa!

      Varmaan on paljon hyviä laitoksia. Nyt on esillä nämä ongelmaiset. Ratkaisuhan olisi yksinkertainen: lisää rahaa palvelukoteihin, sekä kunnallisiin että yksityisiltä ostettuihin palveluihin ja kunnon kontrolli käyttöön. Yleensä kyselyissä ihmiset ovat valmiita maksamaan lisää veroja, kun vain saadaan hyvää terveys- ja sosiaalipalvelua vastineeksi.

      Onneksi perushoitajien koulutukseen on nyt otettu soveltuvuus uudelleen käyttöön oppilasvalinnassa. Kun vielä olin työssä peruskoulussa, niin eräs kollega kauhisteli joka kevät, ketkä oppilaat olivat lähdössä perushoitajakoulutukseen, kun sinne kerran pääsi helposti huonollakin todistuksella ja koulutus oli junamatkan päässä. "Jos me joudutaan noitten käsiin..." Eipä silti, tapasin lonkkaleikkaukseni yhteydessä juuri tällaisen epäilemämme ja hän oli muuttunut aikuistuessaan todella edukseen. Ei kostanut minulle :D, vaan oli arka, ystävällinen ja huolellinen.

      Soittelin juuri siskolleni, joka asuu Mehiläisen yksityisessä mielenterveyspotilaiden kodissa Huittisissa. Hänellä on hyvä hoito kaikin puolin.

      Poista
  3. Onneksi rohkaistuin ja kehuin häntä siitä Vanhuus kirjasta. Enää ei sitä voisi tehdä. Mies osallistui usein Pirkkalaiskirjailijoiden tilaisuuksiin. Ymmärsin, että hän kävi vielä kuolemaansa edeltävänä päivänä Tampereen yliopiston avajaisissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heidi, onneksi kehuit.
      Hyvä lähtö, kun on ollut niin äkillinen. Eskolalla olisi ollut ilmeisesti henkisellä puolella paukkuja vielä paljon, mutta fysiikka petti. Parempi näin päin.

      Poista
  4. marjatta

    oma, reilun kuudenkympin ikäni on aika kiva. tilastollisesti katsoen elämää näyttää olevan vielä edessäkin päin. toisaalta viimeistään nyt on pakko kysyä itseltään, mitä sillä oikeastaan aikoo tehdä. nuorena ja vielä pitkään sen jälkeenkin tuntui siltä, että kaikki oli vasta valmistautumista oikeaa elämää varten. enää niin ei oikein voi ajatella.

    toisaalta tässä iässä alkaa olla rohkeutta tehdä mitä haluaa ja olla kerta kaikkiaan vihdoinkin oma itsensä. sitä paitsi kun peiliin katsoo, huomaa myös, että se on ainoa vaihtoehto. luopuminen on mahdotonta ilman nöyryyttä. ihminen hallitsee nöyryyden hirveän huonosti.

    olen ollut huomaavinani, että näiden eläkeiän nostosuunnitelmien yhteydessä ihastellaan dynaamisia, vitaaleja ja elegantteja senioreita, jotka hyvin istuvissa jakkupuvuissaan suihkivat väsymättä ympäri maailmaa. ihanteellista olisi, jos satavuotiaalla on kuusikymppisen terveys ja energia.

    minua kyllä pelottaa, jos vanhoista puhutaan vain talouden kriteerein; että ihminen olisi vielä tässäkin iässä olemassa vain kuluttamis- ja sijoittamiskapasiteettinsa kautta.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jokin aika sitten HS:n mielipidesivuilla oli kirjoitus, jossa pahoiteltiin eläkeikäisten passiivisuutta sosiaalisessa mediassa ja toivottiin heidän menevän mukaan kähinöihin Twitterissä ym. somemaailmoissa. Syynä passiivisuuteen pidettiin nössöyttä. Siihen tuli muutama hyvä vastine, joissa arveltiin, että jospa syy onkin se, että tuo mihinkään johtamaton mustavalkoinen vänkääminen ei mitenkään houkuttele vanhempia ihmisiä, edes siksi että sillä voisi todistaa olevansa nuorekas.

      On hassua, että kaikkea nuoruuteen liittyvää pidetään niin tavoiteltavana. Ulkonäön säilyttämisen tärkeyden vielä jotenkin ymmärtää, mutta että myös teinimäinen spontaani kohellus ja sähläys olisivat vanhalla ihmisellä jotakin parempaa kuin rauhallinen ja tyyni elämä, se on kyllä suuri väärinkäsitys.

      Rupesin oikein miettimään mikä on ollut omassa elämässäni parasta aikaa. Raskausaika, lasten syntymät ja se aika, kun perheessä oli pieniä lapsia olivat onnen täyteisiä aikoja.
      Eläkkeelle jääntiä odotin aamukamman kanssa, koska lopuksi työ imi minusta kaiken. Kipuilin samalla kuluneen lonkkaniveleni kanssa, ja kun sain uuden nivelen, olin hurjan onnellinen varmaan vuoden päivät. Vieläkin patikoidessa tulee välillä onnen tunne siitä, että minut on korjattu ja pystyn liikkumaan.

      Harmaista hiuksista olen, meri, kanssasi samaa mieltä. Olemme keskustelleet tästä jo aiemmin. Harmaat hiukset sopivat vanheneviin kasvoihin paremmin kuin värjätyt ja antavat jotenkin älykkäämmän imagon. Minulla on nyt aika pitkät ja tuuheat hiukset ja annan kasvaa. Aina kun minulla on pitemmät hiukset saan niistä kehuja. Ennen harmaa oli mummumaisuutta (se pieni harmaa niskanuttura) ja naisellisuuden loppu, ei enää.

      Rohkeus olla oma itsensä? Minä en ole oikein koskaan mennyt minkään ryhmän mukaan, mutta - totta - nykyään en yhtään epäröi sanoa omaa mielipidettäni vaikka se olisi eri kuin muilla. Tykkään väittelyistä, mutta en ivailuista enkä muusta somehuutelusta.

      Sosiaali- ja terveyspalveluissa on tullut irvokkaasti esiin huutolaisilmapiiri: kuka hoitaa halvimmalla tämän tyypin (tulee mieleen keskitysleireillä köytetty sana Stücke).

      Poista
  5. Tämän kirjan haluan lukea, kiitos Marjatta hienosta arviosta! Kiinnostuneena luin myös kommentit. En yhtään ihmettele vanhempien ihmisten haluttomuutta osallista somekeskusteluihin, sillä useimmiten siellä 'keskustelevat' vain ääripäät. Todellista keskustelua ei synny, koska kenelläkään ei ole tarkoitustakaan astua ulos omasta kuplastaan. Mikäli joku rohkelikko osoittaa halluavansa kuunnella myös asioista toisin ajattelevia, saa hän tootisesti kuulla kunniansa. Hyvä esimerkki tästä on esimerkiksi Pirkko Saisioon kohdistunut someryöpytys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi joi, minulla on tämä sinun kommenttisi mennyt jotenkin ohi. Vastaan nyt viikkojen päästä.
      Somessa näkyy usein vielä enemmän kuin kasvokkain keskustelussa se, että puhutaan päälle, ei kuunnella eikä vedetä henkeä, vaan posotetaan omaa mielipidettä loputtomiin. Kiirettä ja keskittymättömyyttä osoittaa myös se, että jos toisen puheeseen sitten joskus vastataan, niin se on just tuollaista huonoa kuuntelua osoittavaa yksinkertaistamista, mitä Saisio sai kohdata, kun häntä moitittiin siitä, että arvosteli myös "omiaan".

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...