tiistai 11. joulukuuta 2018

Katja Kettu, Rose on poissa





Siitä on monta viikkoa, kun olen lukenut Katja Ketun romaanin Rose on poissa (2018), mutta sulatteluaikahan vain tiivistää mielipiteen. Selailin äsken kirjaa ja palautin mieleeni yksityiskohtia; tunnelmat säilyvät aina.

Kansi ei ole aivan minun mieleeni. Se on liian laimea ja sokerisen korea tälle väkevälle tarinalle. Kirjailija itse on kyllä tyytyväinen, mikä on tärkeintä. Hän kiittää loppukiitoksissaan Manuela Boscoa ihmeellisestä kansikuvasta. Minä olisin kaivannut vahvempia värejä, eivätkä nämä hahmot näytä minusta kummaltakaan kirjan pareista, ei Etulta ja Roselta eikä Lempiltä ja Jim Harmaaturkilta. 

Romaani koostuu kirjeistä. Ensimmäinen ja viimeinen ovat samasta tilanteesta. Lempi odottaa bussia lähteäkseen reservaatista, johon on tullut selvittämään 45 vuotta aiemmin tapahtunutta äitinsä Rosen katoamista. Samaan aikaan muistinmenetykseen sairastunut Isä Ettu, Eduard Haverinen, on alkanut muistaa.

Kettu on tehnyt hyvän taustatyön romaanilleen, mistä kertoo kuuden sivun mittainen lähdeluettelo. Pari vuotta sitten julkaistiin hänen yhdessä Maria Seppälän ja Meeri Koutaniemen kanssa laatimansa tietokirja Fintiaanien mailla. Hän oli jo silloin tutustunut aiheeseen monipuolisesti vieraillessaan USA:n pohjoisissa valtioissa suurten järvien alueella haastattelemassa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaiden ja suomalaisten siirtolaisten liitoista syntyneitä ihmisiä eli fintiaaneja.    
Olen muuten saattanut tavata fintiaaneja minäkin, kun vietin 70-luvun alussa vuoden Madisonissa, Wisconsinissa. Säilytän muistona tuolta ajalta reservaatista ostamaani turkoosia kaulariipusta.

Minulle mielenkiintoinen kohtaaminen tässä romaanissa on se, että Kettu omistaa kirjan Anselmi Kinnusen muistolle ja kirjan tarinassa suomalaisen siirtolaisen Ettu Haverisen talon nimi on Saavutus. Tunsin nimittäin Kuhmon Kalliojoella asuneet Anselmi ja Maija Kinnusen, joiden talon nimi oli Saavutus. Suomi on pieni maa. Koskaan ei tullut Kuhmossa asuessamme Kinnusten kanssa puheeksi mahdolliset Amerikan sukulaiset. 

Suomalaissiirtolaiset ja intiaanit olivat molemmat syrjittyjä vähemmistöjä, luontoihmisiä ja 'höyrykylpyihmisiä'. Suomalaiset tunnettiin 'tallukoina ja kiihkoilijoina', intiaanit olivat villejä. Hyvin he sopivat yhteen. 

Ketun luomassa tarinassa Rose ja Eduard rakastuvat silmittömästi, mutta heidänkin täydelliseen rakkausliittoonsa tulee ulkomaailman tuomia säröjä, minkä vuoksi Eduard kokee epäluuloa ja hätäännystä. Sitten tapahtuu väärinymmärrys ja käy vahinko. 

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen. Sen luvut on nimetty poluiksi, 10 polkua, alkaen Lähdön polusta (Maajaawin-miikanens) ja päätyen Toivon polkuun (Bagasendamovin-miikanens). Kaikkien polun nimien alla on viehättävä ja arvoituksellinen sisältöselitys, joka alkaa 'eli kuinka' tai 'eli mitä', 'eli kuinka Rose päätti vaihtaa nahkaansa ja Lempi löysi Tunnelin pään'. 
Intiaanikieliset otsikot ja yksittäiset sanat tekstissä saavat muistamaan, että onhan niistä parhaimmillaan noin viidestäsadasta alkuperäiskielestä vielä jotain ja joitain jäljellä. 

Näiden viehättävien otsikoiden alla olisi voinut olla myös yksinkertaista kertovaa proosaa. Kettu on valinnut kirjemuodon. Kirjeet ovat elokuulta 2018 Lempiltä nuoruuden ihastukselleen Jim Harmaaturkille ja helmikuulta 1973 Roselta tyttärelleen Lempille. Rosen kirjeet tavoittavat vastaanottajansa vuosikymmenten jälkeen, ja Lempin kirjeet ovat lähinnä päiväkirjamaista yksinpuhelua. 

Kaikki Katja Ketun kirjoja lukeneet tunnistavat hänen kielensä. Se on runsasta ja aistivoimaista, täynnä kielikuvia.  
Pesin sinut puhtaaksi, metsän multaisen sienen, pikisilmäisen hämärän kuusiston olennon, kostean ja mykän, eikä sinusta tiennyt, mitä rihmastoa kantaisit mukanasi. Kuinka sinusta olenkaan koettanut pitää huolta. Itsepäisyydellä, raivolla, epätoivolla. Ja aina rakastamalla rakastamalla rakastamalla, kuumeessa tykyttäviä lapsenjalkojasi, varjenevia sääriäsi, kuunsillanmuotoista häntäluuta joka loistaa pimeydessä niin kuin hopeinen veitsi. Se on terävä ja samaan aikaan hauras, sinun pikku lantiosi, minun lapseni, Lempini liekkujaiseni, pientä varttas minä vartioin.
Välillä koen tällaisen tekstin hieman uuvuttavana, ja toivon, että kirjailija järjestäisi tekstiin suvantoja, joissa saisin levätä tekstin vimmaisuudesta. 

Tässä kirjassa pidän erityisesti Ketun tavasta käsitellä seksuaalisuutta. Se on niin paljon hienostuneempaa kuin mitä hänellä oli novellikokelmassaan Piippuhylly (2013), jonka luettuani mietin pitkään pornon ja seksiaiheisen kaunokirjallisuuden eroa (en ole kirjoittanut Piippuhyllystä). Siinä missä Piippuhyllyssä on litiseviä panokohtauksia niin Rosessa on erotiikkaa.

Kohtaus, jossa äiti opettaa Rosea yhtymään metsään ja löytämään lintunsa oksanhangassa itseään keinutellen on sanomattoman kaunis. 
Tätä en ole kertonut kenellekään, koska siitä ajateltaisin pahaa, mutta minulle se oli kaunis hetki, jossa vanhempi naaras opetti elämää pennulleen. 
Minulle tuon tekstinkohdan lukeminen oli kaunis hetki, varsinkin kun juuri sitä lukiessani radiosta kuului rakkaudesta kertovaa laulua ... taas kuiskaan rakkain ota lintuni vastaan ... (Kisun 'Uneen aika vaipuu').  

Ja mitä sanotte seuraavasta? 'Kihlakiisat' on laitettu ja Rose pääsee lopultakin koskettamaan Ettua, jonka mielestä ensin piti 'tehhä lukot ja lupahukset'.
Hivelin isääsi vierailla sanoillani, alkujuuresta tutunoloisilla, kun tämä ohjasi minua Kummakivelle, siellä petäjäpilarien välissä oli taivaan vuode, ja kapusimme sille ja asetuimme nauraen silmätysten, alassuin, takaperin, ristikkäin ja vierivierin. Tulikuuma pihkantuoksu tarttui varpaisiin ja tahrasi sormet, iho ei riittänyt, tai sitä oli kylliksi, sopivasti nukkaa, naarmuja, vaalenevia arpia ja auringon lämpöä.
Ootko minun.
Kokonaan sinun.

Sitten ei enää puhuttu, oli vain iloa ja himoa ja ihon onnea. Huohotin ja ohjasin isääsi haarojeni väliin jossa kukaan muu ei koskaan aiemmin ollut ollut, ajattelin: lävistä näihin tytönnahkoihin nainen. 

Susimystiikka ei minua oikein sytyttänyt tässä kirjassa. Se oli liikaa, ja onhan nuo susimyytit aika kliseisiäkin. On sentään vuosi 2018 ja Lempi on ollut kauan poissa omasta yhteisöstään ja sen uskomuksista. Korkeintaan leikillään hän voisi selittää, että äidistä tuli susi. En spoilannut lukemiskokemusta keneltäkään, kun sanoin äskeisen. Se on alkulauseessa: "Jim Harmaaturkki, minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus." 

Paitsi rakkautta kirjassa on paljon muuta, vähemmistölasten pakottamista enemmistön muottiin, siirtolaisten taustoja ja rikoksen selvittämistä, mikä koukutti jatkamaan lukemista välillä ahmien ja sitten palaten nauttimaan nyansseista.  

Rose on poissa oli yksi vuoden kuudesta Finlandia-ehdokkaasta, vahva ehdokas.
Luulen, että olen lukenut kolme parasta, tämän sekä Olli Jalosen (voittajan) ja Jari Järvelän teokset. 

12 kommenttia:

  1. Kiitos tästä Marjatta. Et spoilannut, mutta olen tyytyväinen varsinkin tästä lauseesta 'Välillä koen tällaisen tekstin hieman uuvuttavana, ja toivon, että kirjailija järjestäisi tekstiin suvantoja, joissa saisin levätä tekstin vimmaisuudesta.' Sinua se lievästi rasittaa, minua se ensin suorastaan kauhistuttaa ja sitten kyllästyttää, liiallisesti tarjoiltuna varsinkin. Katja Kettu on hieno kirjailija, mutta ei minun. Aika on rajallista, joten varsinkin tämän ikäisenä on jo vähän karsittava - vaikka epämukavuusaluetta sanotaan terveelliseksikin. En ole siitäkään ihan varma, ainakaan enää tässä iässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En usko minäkään mihinkään järjestämällä järjestettyihin epämukavuusalueisiin, kun elämä tuo niitä muutenkin ihan tarpeeksi. Ja kuten sanot, Leena, niin ei ainakaan enää vanhempana tarvitse miettiä noita itsensä karaisemisia, kun on vihdoin oppinut tietämään, mikä on omaa.

      Tässä kirjassa alku oli osittain liian runsasta, mutta se vauhti hiljeni sitten - vai totuinko.
      Tykkään tietystä salaperäisyydestä ja aistillisuudesta Ketulla, silloin kun se ei ryöpsähdä yli. Se on vähän samaa kuin Toni Morrisonilla, jonka kirjoista pidän kovasti.

      Poista
  2. Minä olen pikkuhiljaa kypsynyt lukijana Katja Ketun tuotannon ystäväksi. En vaikuttunut Kätilöstä, jonka koin yliaistilliseksi ja jossain määrin - noh - mutaiseksikin. Yöperhoseen ihastuin täysin, samoin tähän Rose on poissaan. Vaikutuin aiheesta, pidin itselleni usein hankalasta kirjerakenteesta, ihastuin kieleenkin. Yksi tämänvuotisista romaanisuosikeistani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä pidin kovasti hänen esikoisromaanistaan Surujenkerääjä, mutta en Kätilöstä juuri noista sinun mainitsemistasi syistä. Piippuhyllyn äärimmäisen rietas tyyli oli myös minusta vastenmielistä. Yöperhoseen ihastuin, ja sitten olen lukenut Ketulta myös mainion sarjakuvakirjan Peräkammarin poika, jonka hän on tehnyt yhdessä kuvataiteilija Jan Anderssonin kanssa.

      Timo K. Mukka ja Rosa Liksom lienevät vaikuttaneet Ketun tyyliin, kuten myös pohjoinen elämä yleensäkin, sellaisena kuin se on joskus ollut.

      Poista
  3. Minä koin välillä tekstin vähän teennäiseksi yrittämiseksi ja tuntui, että fintiaanien maailmasta tehtiin ylieksoottista. Olen askeettisemman tyylin ihailija, mutta olen varmaankin väärässä, sillä niin yksimielisen ihailevan vastaanoton kirja on saanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heheh, mainiosti muotoiltu tuo kommennttisi loppu!

      Minä koen, että Kettu on pukenut traagiset, kauheat ihmiskohtalot niin runolliseen asuun, että se vieroksuttaa monia lukijoita.

      Ajattele, jos nämä samat kolmen sukupolven kohtalot kirjoittaisi realistisella tyylillä, ilman runollisuutta ja maagista realismia, miten erilainen kirja se olisi!

      Minäkään en tykkää noista kaikista eksoottisista yksityiskohdista, kun ollaan jo lähellä nykyaikaa. Rosen vanhempien elämään ne sopivat. Tämän päivän pow-wowit ovat kai lähinnä perinnejuhlia.

      Poista
  4. Pidin kovasti Kätilöstä ja Yöperhosesta. Rose on poissa ei vakuuttanut yhtä paljon. Ketun kieli on mystinen ja hämmentävän outo. Minulla on sukulaisia Minnesotassa ja Michiganissa. Voi olla, että fintiaanejakin löytyy suvusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä sain muutama vuosi sitten yllättäen yhteyden vanhaan sukulaisnaiseen, joka asuu Hollywoodissa. Hän lähetti kirjeen, ja kuultuaan, että se oli löytänyt vastaanottajan, hän kirjoitti heti lisää hyvällä suomenkielellä ja lähetti oikein useamman sukupolven ryhmäkuvan. Siitä näkyy, että nuoremmassa polvessa on menty naimisiin latinalaisamerikkalaisten kanssa.
      Kirjoitin juuri sinne joulukortin.

      Lapsena isoäidilläni oli kuvia läheisistään, jotka olivat lähteneet paremman elannon perässä juuri noihin pohjoisiin osavaltioihin. USA:ssa tavalliset kaivostyöläiset oli puettu valokuvaamossa hienoihin asuihin, joita näkee Jane Austen -pukudraamoissa. Isoäitini kertoi tarinoita ja suri Amerikassa kuolleita. Joku oli ainakin kuollut kaivosonnettomuudessa saamansa haavan tulehtumiseen. Kunpa olisin kuunnellut paremmin...

      Poista
    2. Minun sukulaiseni Amerikassa ovat ukkini veljen jälkeläisiä. He ovat perustaneet meidän sukunimellä sinne kylän, jossa puhutaan vain suomea. Eivät ymmärrä tekstiä, mutta puhuvat suomea. Pari sukulaisnaista tuli etsimään sukulaisia ja sen perusteella tätini lähti vierailulle Amerikkaan. Toivon pääseväni joku päivä vierailulle Amerikkaan :)

      Poista
    3. Voi että, kylä USA:ssa omalla sukunimellä! Sinne sinun on mentävä.
      Minun sukulaiseni ovat isän puoleisen isoäitini, Mamman, veljen jälkeläisiä. Olisi kyllä hauska lähteä katsomaan heitä joskus.

      Poista
  5. Luin kirjan e-kirjana enkä tuntenut tuota kantta. Olen samaa mieltä, että se ei ole kovin onnistunut, mutta kirjasta pidin kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja Kettu on harvinaisen monipuolinen tarinankertoja. Hänellä on ollut viime aikoina terveysongelmia. Kunpa hän nyt malttaisi levätä ja välttää liian kiihkeää kirjoittamista.

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...