torstai 31. toukokuuta 2018

Novellipeukuttaja suosittelee: Arja Tiainen, Talvinen tarina




Muistin mökkireissulla Juha Makkosen kohta vuosi sitten liikkeelle laittaman novellipeukutusprojektin (klik), johon olen osallistunut ja hyvän alun jälkeen unohtanut, vaikka novelleja on kyllä tullut luetuksi. Mitä jos ottaisi loppukirin. Poikkesin Taavetin kirjastoon lainaamaan pinon novelliteoksia.

Eniten minua viehätti vuonna 1983 julkaistu, Salme Sauren toimittama kokoelma 12 novellia, jonka kirjoittajat näet yllä kansikuvassa.
Pidän sekä teksteistä, että kirjan julkaisuajankohtansa näköisestä ulkoasusta ja fontista.

Olen suositellut aiemmin novelleja niiden henkilöhahmojen, juonen, näkökulman, sävyn, tapahtumapaikan ja teeman vuoksi, mutta peukutukseni seitsemän suorasta puuttuu vielä konflikti.

Arja Tiaisen novelli Talvinen tarina on todentuntuinen kuvaus nuoresta tytöstä, joka ajautuu konfliktiin epävarmuutensa vuoksi. Epävarmuushan on melkein toinen nimi nuoruudelle, vaikka se usein näyttäytyy vastakohtanaan. 

Marita ei halua olla nynny, jollaisena hän näkee huolehtivan äitinsä ja fiksun, sovinnaisen poikaystävänsä Jorin. Hän haluaa jotain muuta, jotain sellaista särmää, mitä on työkaveri Leassa ja Tuulikki-sisaressa.  
Marita on mennyt suoraan koulusta työhön, mitä hän häpeää tavatessaan koulunkäyntiä jatkaneita kavereitaan. 
Marita ajelehtii.

Lea oli vaalea ja hoikka ja meikinteon ja vaatteiden "asiantuntija". Ajatella, Marita mietti, miten kiltisti hän oli aina tyytynyt siihen mitä äiti korttelin pukineliikeestä oli hänelle hankkinut. Ja miten fiksu Tuulikki oli, kun nauroi mutsia landepaukuksi. Tuulikki heitti muitta mutkitta pois semmoiset hameet ja puserot jotka oli torvia. Sillä oli kanttii. Isolla systerillä. Kanttii kaikkeen. Sille sattui aina kaikkee. Se tuli yöllä ovet paukkuen himaan, laukku varastettu, sukat rikki. Tuulikki oli mutsin tosi päänsärky!
Ja Jori: ilta illan jälkeen hän oli suostunut istumaan Jorin kanssa baarissa tai leffoissa. litkinyt Spriteä ja kuunnellut Jorin paasauksia. Himassa vahti kotiväki ja Jori muuten...

Marita kokee seurustelunsa alkaneen Jorin aktiivisuudesta ja omasta velttoudestaan. Hän ei edes halua mitään vakituista suhdetta. Hänestä on hauskaa esintyä sievänä ja saada ihailua, mutta siihen se saisi jäädä. Jollei olisi Joria olisi joku muu.

Styylata, mennä kihloihin, saada lapsi, auto, osake - noin asioita katsottiin, niiden tähden elettiin, käytiin töissä? Ja mitä muuta voisi tehdä? Olla yksin?

Tekee mieli huutaa: Marita stop, olet aivan liian nuori aikuiseksi! Mitä vikaa yksin olossa on?

Jännityksen ja jonkin epämääräisen "jotain muuta kuin tätä tylsää" -kaipuun ajamana Marita istuu hetken mielijohteesta puolituttujen autoon ja lähtee maalle bileisiin. Siellä hän juo, pelkää, sammuu ja herää, kun humalaiset pojat ovat raiskaamassa häntä.

- Jos styylaa ei lähde matkaan.
- Niin kai, Maria tuijotti kuvia, joistakin oli rajattu pää pois, mutta hänet tunnisti selvästi. Häntä kiukutti, nolotti, raivostutti, sillä hän ei voinut tehdä mitään, edes syyttää, koska oli omasta vapaasta tahdostaan lähtenyt porukan mukana. Oikusta. Silkasta oikusta. Voimattomuus ja nöyryytys aaltoilivat kuin kuume tai horkka. 




Tässä novellissa on useita konflikteja: tyttö vai nainen, teini-ikäisen tytön suhde kotiinsa, tavallinen elämä vai jotain enemmän. Naiseksi kasvaminen ja mieheksi kasvaminen. Miksi tytön pitää pelätä poikien seurassa?







Tiainen kirjoittaa selkeää proosaa, samanlaista kuin runoissaan. 
Hänen tekstinsä saa muistamaan, millaista oli kaivata teini-iässä jotain, mitä ei edes osannut pukea sanoiksi.
Muistan kun istuin aitan portailla ja haaveksin jostain muusta elämästä jossain muualla muunlaisten ihmisten kanssa. Olen itsekin Maritan tavoin hylännyt tavallisen pojan, hyvän isäntäehdokkaan, hakiessani jotain erikoisempaa. Romanttisten kirjojen lukemisellakin saattoi olla jotain osuutta tässä. Tytöillä on vaiheensa.  

No niin, pääsinpä taas kirjoitusvauhtiin! 
Pari viikkoa vierähti ilman blogipostausta, anteeksi!
No, toisaalta tämä kertoo vain, että kirjatoukalla on muutakin elämää kuin lukeminen ja lukemansa pohtiminen, ainakin näin kun kesä humahti täysillä jo toukokuun puolivälissä.
Olen ollut viikon Turussa, pojan muuttoremontissa, osin apuna, osin tiellä, ja pari kertaa mökillä järjestelemässä petipaikkoja laajenevan klaanimme tulla, kuuntelemassa lintuja ja lukemassa. Olen kaiken lisäksi aloittanut kotona perinpohjaisen kaappien siivoamisen ja tavaroiden karsimisen. Jos tämä touhuamiseni kestää ja huipentuu kirjahyllyjen järjestämiseen, olen ikionnellinen. Aakkosjärjestys olisi jotain hienoa!
  
Olen lukenut hiljattain monta hyvää kirjaa, joista suosittelen kahta. 
Florian Huberin tietoteos Lupaathan tappaa itsesi, kansan perikato kolmannesssa valtakunnassa 1945 on valaiseva teos. Ensimmäistä kertaa ymmärrän todella, miten asiat Saksassa menivät kuten menivät ja miksi. 
Minna Eväsojan omista kokemuksistaan Japanissa kahdenkymmenen vuoden ajalta kertova teos Melkein geisha, hurmaava ja hullu Japani näyttää  kulttuurin, jossa on aivan erilaiset käyttäytymissäännöt kuin meillä ja paljon sellaista, mikä tuntuu hupaisalta ja omituiselta. Kaikista ihmisryhmistä maassa pelätään ja kunnioitetaan eniten yli viisikymppisiä naisia, o- bāsaneja, täti-ihmisiä. Pitäisikö muuttaa Japaniin! 



keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Elena Favilli, Francesca Cavallo: Iltasatuja kapinallisille tytöille - kriittinen arvio kirjasta!





Elena Favilli ja Francesca Cavallo ovat iskeneet ajan hermoon. Nyt pitää korostaa naisten kapinointia. Se myy.

Kirjassa Iltasatuja kapinallisille naisille, 100 tarinaa ihmeellisistä naisista on todella paljon ristiriitaa. Kirja on outo. 


Kirjan esipuheessa käy ilmi, että kirjoittajat haluavat nostaa esiin naisia, jotka ovat hyviä esikuvia tytöille.  
Toivomme jokaisen lukijan oivaltavan, että suurin saavutus on elää elämä, jossa on intohimoa, uteliaisuutta ja muiden auttamista. Muistakaamme jokainen meistä jokaisena päivänä, että meillä on oikeus olla onnellisia ja kokea mitä haluamme.

Muiden auttamista? Tämä toteutuu vain muutamalla kirjassa kuvatuista sadasta naisesta. Sen sijaan kirjassa on muita surmauttaneita hirmuhallitsijanaisia, kuten Katariina Suuri ja keisarinna Jingu
En kyllä Margaret Thatcheriäkään kovin hyvänä esikuvana pitäisi. 

Kirjoittajat ovat italialainen pariskunta, joka lähti USA:n Piilaaksoon oppimaan bisnessajattelua.  Favilli on toimittaja ja mediayrittäjä ja Cavallo on kirjailija ja teatteriohjaaja. Heillä on firma Timbuktu Labs, jonka kautta he valmistavat mediatuotteita lapsille.  

Favilli ja Cavallo aloittivat kirjansa keräämällä sen julkaisua varten joukkorahoituksella yli miljoona Yhdysvaltain dollaria. Lahjoittajia on löytynyt kymmeniätuhansia yli seitsemästäkymmenestä maasta, lähes kaikki naisia.  Kirjan kuvittajiksi he hankkivat kuusikymmentä naistaitelijaa. Tämä kerrotaan esipuheessa, jossa korostuu ennätyksen tekeminen.  
Kirjaa ei ole siis julkaistu kustannustoimiston kautta. Siksi rahankeräys. Yli miljoona dollaria? Kirjaa on käännetty monille kielille, se on niitä harvoja kirjoja, jotka rikastuttavat tekijänsä. Mihin he tarvitsivat lahjoittajia? 

Lainelautailija Maya Gabeiran tarinassa kerrotaan, että hänestä tuli maailman kovapalkkaisin isojen aaltojen surffaaja. 
Money makes the world go around... kyllä kyllä, mutta mutta... odotin muunlaisia arvoja pikkutytöille suunnatulta kirjalta.  

Onko tämä kirja edes tarkoitettu pikkutytöille? Henkilövalinnoissa ei, eikä siinä, miten yksiniitisesti asiat on kirjassa esitetty. Lapsentasoisuus on eri asia kuin lapsellisuus. Lapsethan ovat nokkelia ja kysyvät. 

Merirosvoista kerrotaan näin:
Jacquotte johti satojen merirosvojen joukkioita. Kun he olivat yhdessä merellä, he söivät savulihaa, pelasivat pelejä, työnsivät ruutia kanuunoihin ja ryöstivät espanjalaisia laivoja. Jacquottella oli jopa oma salainen saari, jolla hän ja hänen merirosvonsa asuivat.
Jacquotte Delahayesta ja hänen ystävättärestään mainitaan, että he kuuluivat Karibianmeren pelätyimpiin merirosvoihin ja että sekä nais- että miesmerirosvot kertoivat heistä tarinoita  "maatessaan riippumatoissaan tähtien alla, aaltojen keinuttamina, unelmoiden seikkailuista, jotka odottaisivat heitä aamunkoitteessa". 
Että semmoista jännittävää työtä! Entä jos lapsi, tyttö, kysyy, miksi he työnsivät ruutia kanuunoihin ja mitä he tekivät miehistölle niissä ryöstämissään laivoissa?  

Miten merirosvot sekä Marie Curie ja Maria Callas voidaan esittää kaikki rinnakkain ihailtavina henkilöinä?

Tatuoijat ja kilpa-ajajat, aina ensimmäisenä tai näkyvimpänä jossain, tuovat mieleen Guinnesin ennätysten kirjan. 
Kirjaan valittujen naisten esittelyt ovat lyhyitä ja pinnallisia. Joidenkin kohdalla syntyy jopa koominen vaikutelma, kun kokonainen elämä typistetään johonkin anekdoottiin. 
Mitä ihailtavaa on naisessa, joka matkusti USA:sta Kiinaan, sieppasi puusta pandan pennun ja onnistui tuomaan sen elävänä Chicagon eläintarhaan?
Kymmennettuhannet ihmiset näkivät, kuinka hellyttävä Su Lin oli, ja tajusivat, että villieläimet ansaitsevat kunnioitusta ja rakkautta. 
Tajusivatko?

Arkkitehti Zaha Hadidin luonnetta kuvataan kertomalla, mitä tapahtui lentokoneessa, jonka lähdössä tapahtui viivytys. 
Zaha oli raivoissaan ja vaati, että hänet siirrettäisiin välittömästi eri lennolle. Miehistö sanoi, että se oli mahdotonta: matkatavarat olivat jo koneessa. Mutta Zaha piti päänsä - ja sai tahtonsa läpi. Kuten yleensäkin. 
Sellainen hän vain oli. 

Sellainen hän vain oli. Onko nyt niin, että kaikki huono käytös onkin kirjoittajien mielestä hyvää ja kannatettavaa käytöstä silloin kun röyhkeä tyyppi on nainen? 

Suomalaisella laulajalla, Erinillä, on ironinen biisi Älä tule hyvä tyttö. Se sopii tähän. Kappale alkaa näin:

Joo, just noin, aha
Sä osaat!
Kyllä viisvuotiaan tytön pitää osata jo kiroilla.
Reippaasti sanot nyt äidilles, ettet aio edes 'ttu maistaa.
Ja leikit hiekkalaatikon keskellä johtajaa, 
opit siinä oikean asenteen.
Veljes ottakoot syyt niskoilleen (sä osaat)
koulussa huudat vastaukset ääneen ennen viittaajia, 
Reilusti keskari pystyssä, jos ei  saadakkaan stipendiä, 
tai voiteta Henryä.
(joo, just noin, aha, sä osaat)
Älä tule hyvä tyttö, 
tule paha tyttö, tule paha tyttö!


Vielä yksi huomio, joka on ehkä tärkein kaikista. Miksi niin monen esitellyn naisen kohdalla hänen saavutuksensa pilataan korostamalla miten tässä nyt kuulkaas näytetään taas kerran miehille? 

Eikö itse asia, tieteellinen tai taiteellinen työ, tutkinto tai urheilupalkinto, olekaan naiselle itsessään tärkeä? Onko se muka tärkeää vain siksi, että sillä voi kerskailla ja päihittää jonkun miehen tai poikalauman? 
Tällainen väite naisen menestymisen kokemuksesta on naista alentavaa. 

Tennisammattilaisista Serena ja Venus Williamsista kerrotaan, miten he ohittivat erään tacomyyjä Raulin aina mennessään lapsina isänsä kanssa tenniskentälle harjoittelemaan. Heidän muutoinkin naivisti kirjoitettu tarinansa loppuhuipennus kuuluu:
He tekevät yhä Raulin, isänsä ja koko Comptonin kaupungin hyvin ylpeiksi.   

Miksi naisten tarinoita ei ole kirjoitettu arvokkaasti ja osoitettu kaikille sukupuolesta riippumatta?
Sellainen kirja odottaa vielä kirjoittajaansa. Odotin tältä liikaa. 

En pidä siis tämän kirjan tarinoiden lähestymistavasta, en tyylistä enkä arvoista. 

Kirja on omistettu kapinallisille tytöille, joita kehotetaan unelmoimaan rohkeammin, kurottamaan korkeammalle, taistelemaan kiihkeämmin ja muistamaan epäilyn hetkellä, että ovat oikeassa. 
Yletön itseluottamus ja uho ei ole hyvästä. Minusta epäilyn hetkellä pitää päinvastoin pysähtyä ja miettiä, onko sittenkään oikeassa. 

Ja kuka on antanut meille oikeuden "kokea mitä haluamme", kuten esipuheessa sanotaan. Me emme todellakaan voi kokea kaikkea mitä haluamme, koska on ne muut ihmiset. 

Hyvää kirjassa on se, että esiteltyjen sadan naisen joukossa on myös esikuvallisia naisia, kuten Uudessa Seelannissa naisten äänioikeutta ajanut naisasianainen Kate Sheppard, talibaneja vastaan asettunut nuori aktivisti Malala Yousafzai, mustien asemasta USA:ssa lauluillaan kertonut Nina Simone, kuuluisia tutkijoita ja muutama kirjailija (vain muutama!). 
Vakoojat ja muut olisi voinut jättää pois, puhumattakaan myanmarilaisesta poliitikosta Aung San Suu Kyistä, josta oli keskustelua jo edellisessä postauksessani. 

Luulen, että tämä kirja on suosittu päättäjäislahjana koulutytöille. En suosittelisi. On paljon hyviä romaaneja, jotka ovat tätä teosta parempia lahjoja.   

Toivon, että Suomessa julkaistaisiin kirja suomalaisista suurnaisista, ei mitään uhoa ja hömppää, vaan arvokas tietoteos. 

Miina Sillanpää, Minna Canth, Elisabeth Rehn, Tarja Halonen, Ellen Thesleff,  Edith Södergran, Marjatta Metsovaara, Laila Pullinen, Leena Palotie, Mathilda Wrede, Siiri Rantanen...
Ketä haluaisit tähän kirjaan?


Lisäys 17.5.  
Kävin lukemassa lehtijuttuja ja blogikirjoituksia tästä kirjasta.

HS:n jutussa 29.3. kerrotaan, että kirja on käännetty yli 30 kielelle ja sitä on siihen mennessä myyty yli puolitoista miljoonaa kappaletta. 

Vintagentti-blogissa (klik) tiedetään, että kirjalle on jo julkaistu jatko-osa ja että syksyllä julkaistaan Suomessa kaksikin tämän kirjan inspiroimaa teosta. 
Kunpa olisivat parempia! 

Mitä luimme kerran  -blogin Laura (klik) harmittelee samaa asiaa, mitä minäkin yritin sanoittaa, "kyllä tytötkin osaa, kun vaan kauheasti yrittää" -lähtökohtaa. 
Jos me hoemme tällaista, niin mehän vain tuomme epävarmuutta tyttöihin, joilla ei ole mitään epäilyä omasta osaamisestaan ja arvostaan. 
Pitkän opettajantyöni pohjalta voin sanoa, että ainakin meillä Suomessa tytöt osaavat (ovat osanneet ja osaavat), heillä ei ole siitä mitään epävarmuutta. 
Nykynuoret eivät myöskään kauheasti jaottele toisiaan kaveripiirissä sukupuolen mukaan. On aivan turhaa tuoda näitä jakoja heidän elämäänsä ulkoapäin. 

lauantai 12. toukokuuta 2018

Lyhyesti kaikenlaista mielen päällä olevaa




- Ja taas on kertynyt kymmenkunta aihiota erilaisista aiheista, joista haluaisin kaikista kirjoittaa pitkästi ja seikkaperäisesti.

- No mutta, entäs jos kirjoitatkin lyhyesti etkä tee kuvan kuvaa.

- Ookoo, näin teen... mutta ehkä kuitenkin jokin aloituskuva? Marc Chagallin elämäkertakirjassa on niin hyvä kansi. Jospa kuvaan sen!

* Presidentin muotokuvasta
Miksi ne sata palaa eivät ole Sauli Niinistön elämästä? Käsittääkseni ne ovat enemmän taiteilijoista itsestään ja ajastamme, eivät kuvauksen kohteesta. Niinistön hienon persoonan olisi pitänyt nousta kunnolla esiin kuvasta. 
Taulu on nähtävillä Ateneumissa kesäkuussa. Käyn katsomassa ja palaan asiaan sitten.
Onnistunein presidenttien virallisista muotokuvista on mielestäni Koiviston kuva. Se on persoonallinen ja arkinen, ei pompöösi kuten edeltäjillä, ja se kertoo paljon henkilöstä nimeltään Mauno Koivisto.

* Lapsettomien päivästä
Se on tänään. Kun puhutaan lasta kaipaavista lapsettomista, jotka eivät pysty saamaan biologista lasta, niin aina on joku sanomassa, että mikäs ongelma tuo nyt on, että kyllä nykyään lapsen saa niin monin eri tavoin, adoptiolla, sijaisvanhemmuudella ja lahjasukusoluilla. Ongelmahan ei olekaan lapsen saaminen, vaan naisella halu kokea raskaus ja synnytys ja sekä miehellä että naisella halu nähdä omien geeniensä jatkuvan. Joillekin biologinen lapsi on tärkeämpi kuin toisille.
Monelle äitien- ja isänpäivät ovat vuoden kipeimpiä päiviä. Toivotan jaksamista kaikille niille, joita tämä asia koskee.
On myös muistettava, että lapsettomuus saa olla myös tietoinen valinta. Kaikkiin perheisiin ei kuulu lapsia, eikä lapsettoman elämä ole yhtään vähemmän arvokasta kuin lapsia saaneen. On aihepiirejä, joissa hienotunteisuus on tarpeen ja tämä on ehdottomasti yksi niistä. 

* Vanhenemisesta
Tiedän jo jotain siitä, mitä tapahtuu, kun vanhenee. Tiedän myös, että kymmenen vuoden päästä tiedän paljon enemmän. Nyt otan portaissa kaiteesta kiinni. Toivottavasti kymmenen vuoden kuluttua se riittää enkä tarvitse liikumiseen apuvälineitä. 
Rosa Liksomin Everstinnassa on hienoa vanhemmuuuden pohtimista. Eversti oli vihannut vanhenemista ("Eversti vihasi vanhenemista ko pölkäsi, että yhtenä päivänä halu katoaa..."), mutta Everstinna katselee omaa vanhenemistaan uteliaisuudella ja kokee olevansa vanhetessaan yhä enemmän oma itsensä.  
"Mie en häpeä itteäni. Mie kannan vanhan, kuolevan naisenruuhmiin ylpeyellä. Ruostuminen on elämän laki, jonka elämän kiertokulku ja luonto on ihmisolentojen ketjule suonu."
"Mie olen niin kiinostunnu kaikesta siitä mikä minun sisälä ellää, että mie en oikesthaan jaksa kiinostua kenestäkhään muusta. Kaikki muut ihmiset ja niitten pienet elämät tuntuvat minusta niin latteilta verrattuna minun sisässeen elähmään, joka vain runsastuu iän myötä."

- Äsh, sinun piti kirjoittaa lyhyesti!

- Juu, juu. Palaan vanhenemisteemaan joskus omalla postauksellaan. Toisin kuin Everstinna olen hurjan kiinnostunut ihmisistä, mutta tiedän, mitä hän tarkoittaa puhuessaan oman sisäisen elämän vahvistumisesta. Olen kyllä paljon aidommin itseni nyt kuin nuorena. Olen myös hyvin kiinnostunut vanhenemisen fyysisistä muutoksista. 

* Esikuvista
Luin Elena Favillin ja Francesca Cavallon kirjan Iltasatuja kapinallisille tytöille, 100 tarinaa ihmeellisistä naisista. Kirjan tavoitteena on nostaa esiin edelläkävijöitä ja esikuvallisia naisia kaikkialta maailmasta ja muinaisista kulttuureista. Pidän tätä erittäin hyvänä lähtökohtana kirjalle. MUTTA miksi ihmeessä siellä on myanmarilainen poliitikko Aung San Suu Kyi, joka hyväksyy rohingya-kansan murhaamisen? Miten kansanmurhaa tyynesti katseleva nainen voi olla kenellekään esikuva? 
Kirjan alkusanoissa lukee: "Ja epäilyn hetkellä muista: sinä olet oikeassa." Olisiko parempi neuvoa nuoria ihmisiä epäilyn hetkellä epäilemään lisää.  

* Kesä on täällä - ja Mylsä goes crazy!
Kun ensimmäinen lämpimähkö kevätpäivä tuli alkuviikolla, asteita aamulla viitisentoista ja vielä vilpoinen tuuli, niin useampi ihminen täällä Mylsällä tulkitsi riemukkaasti kesän koittaneen.
Pyöräilin kauppaan aamulla kevyttopassa, hanskatkin olisi voinut olla. Vastaan pyöräili keski-ikäinen mies onnellisesti hymyillen hihattomassa painijanpaidassa, uimahousuissa ja varvastossuissa.  
Kaupan edessä seisoi tomerassa asennossa eläkeikäinen nainen pukeutuneena pohjepituisiin hempeänvärisiin jumppatrikoisiin ja isoon T-paitaan, paljaissa jaloissaan hänellä oli crocsit.
Kaupan sisällä kahden pakastealtaan välisellä hyisellä käytävällä vanhemmanpuoleinen nainen kurotteli altaan pohjalta jäätelöä paitulissa. Mekot ja yöpaidat eivät paljon eroa toisistaan, tämä näytti ohuelta. Itse värisin ja nopeutin askeleitani lämpimämpiin osiin kauppaa.
Vastapainoksi vanhemman polven hullaantumiselle nuorten miesten lauma kulki edelleen samoissa paksuissa, mustissa huppariasuissa kuin talvellakin, mitä nyt jotkut olivat saksineet nuhjautuneet kolitsihousunsa polveen ulottuviksi. Sääret saivat kokea ihanan vapautumisen.
Perun pari postausta sitten kirjoittamani, ettei Nizzan ja Suomen pukeutuminen eroaisi paljon toisistaan. Kyllä se eroaa, keväthuumassa vallankin.

- Nyt kuule moralistit hyökkäävät tänne paheksumaan sitä, että katselet ihmisiä ja kuvailet heidän asujaan. Etkö koskaan opi?

- En. Katselenhan minä puitakin ja lintuja, miten luonto herää auringon voimasta. Enkö saisi katsella, miten ihminen herää talviunestaan! Vielä olen kiinnostunut ihmisistä. 

* Vuodenajoista
Pessimistisemmät varoittelevat, ettei tämä lämpökausi, tämä ihanuus pysy kauaa.
Meillä on nimi sille ilmiölle, kun mennyt vuodenaika vielä pistäytyy, vaikka sen aika on ohi, keväällä takatalvi ja syksyllä intiaanikesä. (Mehän ajattelemme edelleen päävuodenajoiksi kesän ja talven, eikö vain, vaikka oikeastaan syksy on vallannut tilaa talvelta ja kestää yleensä jouluun asti.) Mutta siis, mikä olisi nimi sille ilmiölle, että kesä tai talvi käväisee ennen aikojaan? Kesäköjo, esikesä, kesähumaus, eikaivielätalvi, älävielätuutalvi?

Kaivoin bikinit esiin. Lähdemme äitienpäivän jälkeen mökille Taavettiin. Foreca lupaa sinne maanantaiksi 27 ja tiistaiksi 28 astetta. Meinaan makoilla aurinkotuolissa ja lukea - tietenkin. Kun mies on saanut ruuan pöytään, vaihdan päälleni jonkun paitulin minäkin, kuka nyt bikineissä lounastaisi.

Ravintola Vanhan Viialan edestä,
 Kenraalintie, Myllykoski

- Väkersit sitten kuitenkin tuon karhukuvan? Etkö usko sanan voimaan?

- Aivan pakko laittaa tämä kuva! Mies lupasi kuvata noita karhuja, niitä on pitkä rivi, joskus kun terassi on täynnä iloista porukkaa. Minä kuvasin tämän aamuauringossa. 


Aurinkoista viikonloppua kaikille! 

perjantai 11. toukokuuta 2018

Sarjakuvakirja Sisaret 1918, toimittanut Reetta Laitinen



Suomi 100 -juhlavuosi on inspiroinut viestintä-, taide- ja tiedealan ihmisiä käsittelemään monipuolisesti pian itsenäistymisen jälkeen puhjennutta, paljon tuhoa tuottanutta sisällissotaa. On julkaistu faktaa ja fiktiota, esitetty näytelmiä ja pystytetty näyttelyjä. Sanoma- ja aikakauslehdet ovat julkaisseet teemasivuja ja erillisiä teemanumeroita.
Sisaret 1918 on eräs Suomi 100 -julkaisu.

Kirjan toimittanut Reetta Laitinen työskentelee tutkijana vasemmistolaisen työväenliikkeen Kansan Arkistossa. Hän on työssään tutustunut yli sataan muistelmaan vuoden 1918 kokemuksista, joista naisten kertomukset olivat yllättäneet hänet runsaudellaan. Näistä punaisten naisten kertomuksista on poimittu seitsemän sarjakuvakirjaan Sisaret 1918, loput kolme valkoisten puolelta kuvattua tarinaa on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoista.
Kertomukset ovat pelastuneiden muistikuvia ja tulkintoja. Joku on tuoreeltaan kirjoitettua, joku myöhemmin muisteltua, kahdessa on lapsen näkökulma.

Laitinen toteaa kirjan esipuheessa, että tämä kirja ei ole totuus tapahtumista, vaan eräs kertomus ihmisyydestä.

Itse sotahan kesti vain kolmisen kuukautta, mutta sen jäljet ovat ulottuneet näihin päiviin asti. 

On aikakin koota eri osapuolten kärsimyskertomuksia samoihin kansiin. 


Reetta Niemensivu, Toini

Jokainen tarina on nimetty kertojansa etunimen mukaan: Toini, Ida, Maija, Martta, Helena, Mandi, Hulda, Emmi, Katri ja Ida.
Kirjan sarjakuvataiteilijat ovat Warda Ahmed, Mari Ahokoivu, Ainur Elmgren, Annukka Leppänen, Reetta Niemensivu, Emmi Nieminen, Elina Ovaskainen, Hannele Richert, Aino Sutinen ja Tiitu Takalo.
Jokaisen sarjakuvan alussa on lyhyt tietoteksti, jossa kerrotaan naisten erilaisista rooleista sisällisodan aikana.

Naisia oli molemmilla puolilla erilaisissa huoltotehtävissä. Punaisten puolella heitä oli paljon myös taistelijoina. Jotkut valkoiset naiset osallistuivat maanalaiseen toimintaan, kuten vakoiluun ja aseiden salakuljettamiseen, mutta rintamapalvelua paheksuttiin. 
Punaisten joukkoon liittyi niin naisia kuin miehiäkin myös taloudellisista syistä. 

Sodasta käytettiin eri nimiä, vapaussota, kapina/punakapina ja kansalaissota olivat yleisimmät. 

Odotukseni tämän kirjan suhteen olivat suuret, koska sen ulkoasu on niin hieno. Kirja on isokoinen, ja kansihan on upea.  Se on Tiitu Takalon suunnittelema. Hänellä on  myös oma sarjakuvansa kirjassa.


Tiitu Takalo, Ida

Eniten pidän Takalon lisäksi, Niemensivun, Niemisen ja Elmgrenin tyyleistä. Yhteistä heille on kuvan dynaamisuus. Kuva todella kertoo, eikä ole vain tekstin lisänä.

Ehkä ei olisi pitänyt hakea piirtäjiksi kymmentä eri henkilöä, vaan antaa useampi tarina samalle taiteilijalle työstettäväksi. Oliko heidän kaikkien oltava naisia, miksi ei otettu mukaan myös sarjakuvataitelijamiehiä? 
Eikö tärkeämpää ole hyvä kirja kuin tekijöiden lulkumäärä tai sukupuoli?

Toinen Tuntematon -novellikirja on yhteisteos kuten tämä sarjakuvakirjakin. Siihen laadittiin kertomuksia naisista Tuntemattoman sotilaan mieshahmojen taustalla. Kirjoittajiksi pyydettiin sekä naisia että miehiä.


Ainur Elmgren, Hulda


Toinen asia, mikä minua joidenkin mielestäni taiteellisesti heikompien sarjakuvien lisäksi hieman harmitti tässä kirjassa oli sen tietynlainen yksinkertaisuus. 
Olin odottanut enemmän, vähän erikoisempia kohtaloita, mutta tämä lakkasi häiritsemästä, kun oivalsin, että tämä kirjahan sopii helppolukuisuutensa vuoksi erinomaisesti koululaisille ja vaikka kieltä opiskeleville uussuomalaisille tietokirjaksi.


Omassa  satakuntalaisessa suvussani on myös sisällissotatragedia. Isänäitini ensimmäinen mies Hugo Heponiemi kuoli punaisten joukossa tuntemattomissa olosuhteissa ennen vankileirille päätymistä. Hänet on todennäköisesti ammuttu ja jätetty jonnekin tien varteen.
Mamma ei puhunut tästä asiasta. Hän odotti lasta miehensä lähtiessä taistelemaan torppareiden olojen puolesta. Surua syvensi se, että  Pauli-poika kuoli myöhemmin jatkosodassa. Isäni säästyi. Hän mainitsi joskus ohimennen, että oli hänellä kerran velipuolikin. Miksi en kysynyt enempää? 
Lapsena en saanut koskaan tietää, että mammallani oli ollut elämä ennen pappaa ja meitä, aivan eri elämä. Kun myöhemmin olisin kiinnostunut, kertojaa ei enää ollut. Alman tarina jäi siis kertomatta. Eipäs jäänytkään, tässä sen nyt julkaisen. 


Emmi Nieminen, Mandi


Mieheni isä kertoi pakoilleensa nuorena miehenä, lähes lapsena, Luumäen metsissä, kun kuuli punaisten etsivän miehiä joukkoonsa. 

Jokaisen oli valittava puolensa.


Reetta Niemensivu, Toini 

Huomenna on Lapsettomien lauantai ja sunnuntaina Äitienpäivä. Molempina päivinä lapsi on lähtökohta päivän aiheeseen. 
Lapsi ja sota on jotain, mikä ei sovi yhteen. Jos tämä kirja osoittaa sen, se on jo paljon. 


P.S. Laitoin tähän postaukseeni poikkeuksellisesti ylisuuret kuvat, niin teidän ei tarvitse klikkailla niitä auki tekstejä lukiessa.

keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Lehdistönvapauden päivä 3.5.2018 ja Joseph Goebbelsin pikakirjoittajan perintö



YK:n yleiskokous päätti vuonna 1993 Unescon ehdotuksesta  Kansainvälisen lehdistönvapauden päivän (World Press Freedom Day) viettämisestä vuosittain toukokuun kolmantena. Päivä on sama, jolloin kaksi vuotta  aiemmin Namibian Windhoekissa hyväksyttiin julistus itsenäisen ja moniarvoisen lehdistön puolesta.  
YK muistuttaa lehdistönvapauden päivänä maailman hallituksia sananvapauden kunnioittamisesta omissa maissaan. 

Miten sananvapauden ylläpitämisessä on onnistuttu? 

Ei kovinkaan hyvin. 
Joka vuosi joukko toimittajia joutuu vangituksi, jopa tapetuksi, työnsä vuoksi eri puolilla maailmaa, esimerkiksi Venäjällä ja Turkissa viime aikoina. 
USA:n presidentti halveksii avoimesti demokraattista lehdistöä ja twiittaa kannattajilleen omia ns. vastamedioista poimimiaan "uutisia" päivittäin. 
Monet muutkin valtioiden johtajat leimaavat valheeksi kaiken sellaisen, mistä eivät pidä, jotkut yhtä avoimesti kuin Trump, jotkut salavihkaisemmin ujuttaen. 

Lehdistönvapauden päivänä YK kehottaa muistamaan työnsä vuoksi tapettuja toimittajia ja myöntää palkinnon jollekulle lehdistönvapautta työssään rohkeasti toteuttaneelle journalistille.  
Viime vuonna palkinnon sai Eritreassa vankilassa eristyksissä jo 16 vuotta pidetty Eritrean ja Ruotsin kaksoiskansalaisuuden omaava journalisti Dawit Isaak

Paitsi epädemokraattiset hallitsijat journalistien työtä vaikeuttavat myös kiire ja kaikkialle levinnyt kaupallisuus sekä netissä toimivat ns. vastamediat. 

Sosiaalisen median nykyinen dynaamisuus paljastaa myös sen pimeät puolet, niillä ei ole enää mitään tekemistä sen paatoksen kanssa, millä nettiyhteisön uranuurtajat juhlivat vielä vuosituhannen alussa verkkoa läpinäkyvyyden, demokaratian ja vapausliikkeiden mediana. Verkosta on tulossa vihalinko, koska yhteiskunnan osia vaivaamaa tyytymättömyyttä on helpompi levittää nipussa, mikä ei ennen ollut mahdollista.
(Thore D. Hansen)

Ylläoleva lainaus on Brunhilde Pomselin ja Thore D. Hansenin kirjoittamasta teoksesta Sihteeri - Joseph Goebbelsin pikakirjoittajan perintö (2018). Saksankielinen alkuteos Ein Deutsches Leben - Was uns die Geschichte von Goebbels' Sekretärin für die Gegenwart lehrt on julkaistu vuotta aiemmin.
Kurier-lehti on todennut kirjasta "Pelottavan ajankohtainen..."


Kirjan omaelämäkerrallinen osa perustuu Hitlerin ajan hallituksen propagandaministeri Goebbelsin pikakirjoittajan Brunhilde Pomselin kanssa käytyihin keskusteluihin elokuvakameroiden edessä vuosina 2013 ja 2014, jolloin filmattiin elokuva Ein Deutsches Leben. Pomsel oli tuolloin yli 100-vuotias, hän kuoli 106-vuotiaana  kirjan julkaisuvuonna 2017. Hänen kertomuksensa kuuluu viimeisiin natsivallan silminnäkijäkertomuksiin. 
Hansen on toimittaja-kirjailija. Hänen esipuheensa ja esseensä "Mitä Goebbelsin sihteerin tarina meille nykypäivänä opettaa" käsittää noin kolmanneksen tekstistä. 
Kirjan lopussa on mittava lista viitteitä lähteisiin, joita Hansen on käyttänyt arvioidessaan natsien nousua ja nykyaikaa. 

Nykyajan ihmiset väittävät, että olisivat siinä tilanteessa tehneet enemmän juutalaisten hyväksi. Uskon auliisti, että he ovat vakavissaan niin sanoessaan, mutta eivät hekään olisi sitä tehneet. Natsien valtaannoususta lähtien koko maa oli kuin jonkin kuvun alla. Elimme kaikki valtavalla keskitysleirillä. Kun Hitler pääsi valtaan, oli jo liian myöhäistä. Jokaisella oli lisäksi oma elämä ja omat asiansa, joista oli selvittävä, juutalaisvaino ei ollut ainoa asia. Oli paljon muutakin, kaiken kukkuraksi oli omien, sotimassa olevien sukulaisten monenkirjavat kohtalot. Silti tämä ei ole mikään puolustus millekään. 
(Brunhilde Pomsel)

Sihteerin tarinasta käy ilmi, miten vähitellen sananvapautta rajoitettiin, jäljelle jäi vain yksi lehti, ja kaikki taide altistettiin propagandaministeriön tarkistukseen. 
Kun USA:ssa äärioikeistolaisen Alt-Right -liikkeen keulakuva kehottaa Trumpin voiton jälkeen ihmisiä juhlimaan, kuten Saksassa vuonna 1933, pitäisi hälytyskellojen tämän liikkeen suhteen soida.

En ymmärrä ihmisten kiinnostusta kaikenlaisiin muunneltua ja väritettyä totuutta viljeleviin vastamedioihin, joita ei edes pitäisi kutsua medioiksi. Niissä kuka tahansa voi ilmoittaa olevansa freelancetoimittaja ja linkittää uskottavankuuloisiin, mutta tarkemmalla tarkastelulla epäilyttäviin lähteisiin, joista ovat kirjoittaneet toiset ns. freelancetoimittajat, jotka ovat oikealta ammatiltaan mm. maatalouslomittajia ja ikuisia opiskelijoita. 
Nämä toimittajat ovat aivan yhtä epäpäteviä kuin kuka tahansa asiaan kouluttamaton olisi maatalouslomittajana, lääkärinä tai opettajana. 

Onko sana vapaa?

Vapaaseen sanaan kuuluu olennaisena osana vastuu. Sananvapaus ei saa heikentää tai vaarantaa oikeuttamme saada luotettavaa tietoa. Tiedon levittäjien pitää näin ollen olla tarkkana siitä, mitä levittävät.  

Kun olin nuori ("nuori kapinallinen") ja kyseenalaistin jotain isoäitini kertomaa, hän lopetti inttämiseni lyhyeen:"Lehres luki."
Maailma ei ole itselleni noin selkeä, mutta luotan edelleen - kriittisellä katseella tietenkin - Suomen lehdistöön ja muuhun  oikeaan mediaan, en verkkojulkaisu Oikeaan mediaan.  

Rakastan sanomalehtiä, niitä oikeita paperisia. En osaisi aloittaa päivääni ilman lehtien lukua. 

Kiitos toimittajat!


Lisäys 6.5. 

Unescon lehdistönvapauspalkinnon sai tänä vuonna egyptiläinen kuvajournalisti Mahmoud Abu Zeid.
Hänet pidätettiin 2013, jolloin hän oli kuvaamassa mielenososoitusta. Syyttäjä on esittänyt hänelle kuolemantuomiota useista tekaistuista syistä. Amnesty International ja monet muut tahot ovat kampanjoineet Abu Zeidin puolesta, tuloksetta. 
Egyptissä toimittajia pidetään vuosia vangittuna ilman syytä, vain heidän työnsä vuoksi.  
Onko tällaisesta palkinnosta Abu Zeidille hyötyä? Ehkä, toivottavasti. 
Ainakin se näyttää, mitä vapaan sanan tukahduttamisesta ajatellaan siellä missä toimittajilla on vapaus raportoida näkemäänsä. 


Toinen lisäys 6.5. 

Ennen kuin palautan tämän Sihteeri-kirjan kirjastoon, haluan vielä kirjoittaa tänne loppuun yhden sitaatin Hansenin esseestä. Hän korostaa sitä, että yhteiskunnassa on paneuduttava vakavasti myös niiden ihmisten vaatimuksiin,  jotka esittävät asiansa huonosti ja ovat jo kääntäneet selkänsä demokratialle. 
Vuorovaikutusta ei saa menettää. 

Yhteishengen vähittäistä katoa seuraa aina myös jonkinlainen ihmisyyden kato. Yhteiskunta, jossa inhimilliset tunnot, kuten myötätunto ja solidaarisuus, työnnetään syrjään, on niin ruma, ettei se todellakaan tarvitse enää demokratiaa. Brunhilde Pomselin egoistista ja harkitsematonta oman edun tavoittelua ilmenee parhaillaan miljoonakertaisesti- meissä itsessämme.
Jos demokratia taipuu niin pitkälle talouselämän tahtoon, että ihmisllä on tunne, ettei heillä ole enää minkäänlaista vaikutusvalataa poliittisiin toimijoihin ja että heidän intressinsä jopa myydään, populisteilla ja fasisteilla on tulevina vuosina helppo peli. On siis riittävästi aihetta panostaa nyt ja heti demokraattisen oikeusvaltion puolustamiseen.