maanantai 6. marraskuuta 2017

Isänpäivä vai läheisenpäivä?




Tämä on muutaman päivän takaisesta HS:sta. Kyseessä on joidenkin helsinkiläisten päiväkotien aikomus ottaa isänpäivän tilalle juhlan aiheeksi läheisenpäivä ja myöhemmin sama juttu äitienpäivän kohdalla. Kuvassa viitataan myös viimeaikaiseen keskusteluun kielen muokkaamisesta sukupuolineutraalimpaan suuntaan.

Miksi näin tehdään, miksi ei isänpäivää? Asiaa selitetään sillä, että on monenlaisia perheitä, yhden vanhemman perheitä, uusperheitä, kahden äidin tai kahden isän perheitä ja monia muita perhemuotoja,  jolloin lapsi, jolla ei ole selkeästi isää tai äitiä kokee tällaisena päivänä osattomuutta.  
Juuri tämä moninaisuus tekeekin mielestäni asiasta helpon. Olen huomannut, että lapsille moninaisuus ja erilaisuus (muussakin kuin perhemallissa) on normaaliutta, ei mikään tabu. Kaukana ovat ne ajat, jolloin puhuttiin äpäristä, lehtolapsista tai au-lapsista. Lapset puhuvat perhekuvioistaan rennosti ja vertailevat niitä ilman että toinen olisi huonompi toista, saati sitten häpeällinen. 

Siitä asti, kun isänpäivää on alettu juhlia, päiväkodeissa ja kouluissa on askarreltu kortteja paitsi isille myös ukeille, sedille tai miehenmallikavereille.
 

Näissä isänpäivää boikotoivissa päiväkodeissa on ilmeisesti ollut tapana kutsua isiä isänpäivän kunniaksi aamukahville. Kysyn, kuinka moni työhön kiiruhtava isä on sinne ehtinyt. Taitaa olla niin, että moni isän omaava on jäänyt yhtä osattomaksi tässä tilanteessa kuin isätönkin. 



Nappasin kuvan Käpylän päiväkodin portilta Kouvolasta. Tässä kyltissä on minusta tärkeä asia! On isiä ja äitejä, tai olkoot vaikka henkilöitä, jotka lastaan hakiessa höpöttävät työpuheluja. Minusta kaupan kassalla asioiminen puhelin korvassa on törkeää, mutta että oma lapsi haetaan mieli muualla puhelin korvalla, huh. Kai sitä tapahtuu, eihän tuota kylttiä olisi muuten tarvinnut laittaa. 

Olen ollut pari kertaa isovanhempien päivässä. Ei meitä siellä monta henkilöä ollut. Monen lapsen isovanhemmat asuvat kaukana, ovat ehkä vielä työelämässä tai liian vanhoja ja sairaita osallistuakseen. 
Joillain on paljon isovanhempia, varsinkin uusperhekuvioissa on, joillain ei yhtään. Sellaista elämä on. 
Pitäisikö isovanhempien päivän tilalle vaihtaa tasavertaisuuden vuoksi vanhanihmisenpäivä?

Eräs blogiystäväni Jope kiteytti mielipiteensä isänpäivän hämärtämisestä näin:
"Lasten aliarvioimista on tuo uuskieli, joka muka neutralisoi asioita joita maailmassa on. Kuten isiä ja äitejä.
Jos kiellämme kaiken, mitä jokaisella ei ole, mitähän lapselle jää?
Oikea kuva maailmasta johon hän on syntynyt?

Ei. kyllä tässä ollaan kokonaan väärällä tiellä. ja silläkin vielä eksyksissä. Tarkoitus voi olla hyvä, mutta toteutus mättää niin kuin niin usein, kun hyvä tarkoitus on suurempi kuin todellinen kuva maailmasta."  

Tämä Jopen kommentti tuo mieleeni kertomuksen erään lapsen kasvatuksesta kauan sitten. 
Lapsen nimi oli Siddhartha. Hän oli hyvin suojeltu ylhäisöperheen poika, niin suojeltu, että hänen ei sallittu nähdä kuolemaa. Joka aamu palvelijat korjasivat visusti pois lakastuneet kukat ja kuivat korret palatsialueen sisäpuolelta. Pikkupojan ympäristössä sai olla vain täydellisyyttä. 
Teininä Siddhartha naitettiin kauniin serkkunsa kanssa, ja elämä jatkui ylellisyydessä, kunnes hänelle tuli pakottava houkutus päästä päiväksi palatsin ulkopuolelle. Sielläkin hänen tieltään kiiruhdettiin siivoamaan pois kaikki kuihtumiseen ja kärsimykseen viittaava, mutta hänpä livahti sivukujalle ja kohtasi siellä jotain outoa - epätäydellisyyden. Hän kohtasi vanhuksen, sairaan, kuolleen ja askeetikon. Muutaman vuoden kuluttua nuorukainen hylkäsi varjellun elämänsä, jota ei pitänyt minkään arvoisena, ja lähti kohtaamaan oikean elämän kärsimyksineen. Hänestä tuli pyhä mies, Siddhartha Gautama Buddha. 

Oikea elämä.
En ymmärrä, miksi sellainenkin luonnollinen asia kuin isyys ja äitiys pitäisi vesittää ja hämärtää. 

Jos meillä on korvapuustipäiväkin, niin miksei isänpäivää? 
Kuulkaas, kaikki eivät voi syödä korvapuusteja, pitäisikö päivän nimi olla jonkunsyötävänpäivä? 
Saanko minä viettää hääpäivää mieheni kanssa, kun kaikilla ei ole miestä? Jouluhan on vähän siinä ja siinä, niin kaupallinenkin.

Kaupallisuus on se, millä erilaisia päiviä mollataan. Se on itsestä kiinni, viettääkö juhlapäiviä kaupallisesti vai lämpöisesti läheisiään tavaten vai ei ollenkaan. Mutta miksi niiden päivien arvo pitäisi kieltää niiltä joille ne ovat tärkeitä?  

Minun mielestäni isät ovat päivänsä ansainneet! Skool! 


23 kommenttia:

  1. Nämä päiväthän tulevat tärkeiksi siinä vaiheessa, kun on omia lapsia. Kyllä lapset kertovat, että he tekevät kaksi isänpäiväkorttia tai kaksi äitienpäiväkorttia. Minä olisin valmis muuttamaan äitienpäivän ja isänpäivän yhteiseksi vanhempain- tai läheistenpäiväksi. Kyllä on kurjaa katsella lapsen surua siitä, että ei pysty juhlimaan kyseisiä päiviä. Muutos ja kehitys on mielestäni tarpeellinen.
    Minä olen taas huomannut, että isovanhemmat tulevat mielellään varhaiskasvatuksen järjestämille päiville esim. Kalevalanpäivänä,joulujuhlaan ja kevätjuhlaan. Pieni ohjelma on aina mukavaa. Edellisissä juhlissa oli 70 isovanhempaa. Ja isovanhemmat tulevat mielellään myös muihinkin lasten juhliin. Isovanhemmat hakevat myös lapsia mielellään ja ottavat osaa lapsenlapsen elämään. Toisilla lapsilla on kummi-isovanhempia, mikä sekin on hyvä asia. Turvattu lapsuus näkyy pitkälle elämässä turvallisten ja rakastavien aikuisten seurassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta taas jokainen päivä on läheisenpäivä, se kuulostaa lähes samalta kuin ystävänpäivä.

      Eihän päiväkoti ole ainoa paikka, jossa isättömyys tai äidittömyys tuntuu. Päiväkoti on varmaan omiaan paikkaamaan tätä puutetta. Minusta lapsella pitääkin olla oikeus päiväkotiin osana varhaiskasvatusta, vaikka jompi kumpi vanhemmista olisikin kotona.

      Erotilanteissa on hyvä käsitellä asiaa lapsen kanssa paljon, samoin jos vanhempi kuolee. Asiahan ei häviä sillä, että poistetaan näitä päiviä.

      No, onpas teillä siellä paljon lähi-isovanhempia.
      Meillä oli ensimmäisten lastenlasten kanssa välimatkaa monta vuotta 700 - 800 kilometriä ja olimme työssä. Pari kertaa vuodessa tavattiin ja yhteys säilyi hyvin. Onneksi nyt kaikki ovat lähempänä.

      Poista
    2. Tarkemmin muisteltuna, kyllä me näitä kaukana asuviakin ainakin kolmesti vuodessa tavattiin ja aina pitempään.

      Poista
  2. Päiväkodin kyltti on ehdottoman hyvä, sillä tottahan tuo on. Sitäpaitsi lapsi ansaitsee jakamattoman huomiomme etenkin noissa vienti- ja pitkän, meluisan ja tapahtumarikkaan päivänsä hakutilanteiden päätteeksi!

    Tuo juhlapäivän nimitys on tilkan kaksipiiippuinen asia, mutta olen ensiälähdykseni jälkeen halukas taipumaan Main kannalle: eihän tuo nimike "vanhempain- ja läheistenpäivä" sitä tosiasiaa muuttaisi, että lapsella edelleenkin on sekä äiti että isä...
    Tosi on: isovanhempana on ollut ja edelleen on riemukasta ja onnellista saada osallistua päiväkodin ja koulun tapahtumiin ja juhliin; saada ja voida olla mukana tälläkin lastenlasten elämän sektorilla. Viimeksi vanhojentanssit on ihasteltu, eilispäivä vietetty jäähallilla Juniorimurmeleiden luistelunäytöksessä ja seuraavaksi lienee toisten vanhojen tanssien ja ens. penkkariajelun riemun jakamisen paikka. Mahtavaa:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos nimeksi olisikin ehdotettu 'vanhempain- ja läheistenpäivä', en olisi niin harmistunut, mutta eikö se heillä olekin pelkkä 'läheisenpäivä'?

      Tämä liittyy ehkä myös yleisempään neutralisointi- ja sensurointivimmaan, joka on meneillään vain pohjoismaissa.
      Minusta voisi vähän hengähtää ja jättää hyviä perinteitä voimaan, muutoin meillä ei kohta ole mitään muuta kuin neutraalia harmaata arkea.

      Meillä on nyt ensimmäistä kertaa lähilapsenlapsi, viides. On suloista kokea tätä läheisyyttä, ja tietenkin vanhemmille on iso hyöty, kun on innokasta hoitoapua saatavilla.

      Poista
  3. MM

    mukavasti suutuit - minunkin puolestani. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hikkaj, sitten tämä kirjoitus on paikallaan.

      Tämä uutinen tuli sen jälkeen, kun olin päässyt kummastelemasta, miksi se yksi liikennemerkkikin pitää muuttaa, se jossa isä ja tyttö kävelevät käsi kädessä. Siihen tulee jotain muumimaisia möhkälehahmoja, iso ja pieni. Voiko olla hyvänen aika, että uudistajat näkevät kaikki miehet pedofiileinä, vai mitä?

      Lastenpsykiatri Jari Sinkkonen sanoo, että tällaisella nimenmuutoksella ohitetaan lapsen suru. Kaikillahan on isä, vaikka kaikilla ei ole läsnäolevaa isää.

      Itse menetin lapsena äitini, ja jos minun takiani olisi koulussa luovuttu äitienpäivästä, olisin tuntenut silkkaa noloutta. Äitienpäivä oli minulle äidin kuoleman jälkeen haikea ja kaunis muistelupäivä.

      Poista
    2. MM

      Oisko tässä kyseessä nyt se viimeisenkin miehisyyden ulosmittaaminen?
      Saas nähä kuinka äitienpäivälle käy.

      Kaikessa nähhään takana mörkö.
      Viimeksi viheltelin tänään Hesarin Kallion koulun uutisen lopulle:
      'STT haastatteli 18:aa entistä opiskelijaa ja kahta opettajaa. Kaikki eivät olleet kokeneet häirintää, mutta sanoivat kokeneensa outoa seksuaalisesti virittynyttä tunnelmaa opettajan läheisyydessä."

      Enpä uskaltaisi enää olla opettaja, pois loittoaisin lähelle työntyvät.
      En tohtisi enää laittaa kättäni oppilaan pulpetille, kynällä vihkoon jakokulmaa tekemään matematiikka opettaessani.
      Voitaisiin tulkita virittyneeksi tunnelmaksi.
      Pikkutyttöoppilashan seurasi kättäni aikansa ja tokaisi: - Kato yhellä kasvaa karvoja sormissa!

      Poista
    3. Voi hikkaj, mistä sitä tietää, mitä entiset oppilaat tässä yliherkistyneessä ajassamme keksivät. Huonosti voiva tyyppi alkaa etsiä parinkymmenen vuoden takaa syyllistä - ja pam! opehan se, ellei oma vanhempi.

      Tuossa Kallion jutussa varoituskellot soivat minulla siksi, että opettaja on teatterityön opettaja. Tiedän taideopettajia, joilla on läheinen suhde oppilaisiin, työ vaatii sitä, kouluesitykset yms. Teatteritunneilla jos missä on monenlaista virittynyttä tunnelmaa.
      Voi olla, että tässä on oikeasti aihetta syytöksiin, mutta kyseessä voi myös olla väärin ymmärretty #me too -kampanja ja metsästyksen kiihko, jossa lapset/nuoret innostavat toisiaan jahtiin ja tapahtuu "väärinkäsitys".

      Kato yhellä kasvaa karvoja sormissa! Hauska tilanne! Luottavainen lapsukainen on kertonut välittömästi huomionsa.
      Kerran eräs poika totesi ihaillen minulle:"Ope hei, sulla ei oo suonikohjuja, meidän äitillä on."

      Poista
  4. Kaikkea sitä kuulee, aivan uskomatonta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on muutkin ulkomailla asuvat sanoneet. Meillä on Suomessa tällaista, niin kuin ei olisi isompia ongelmia. :)

      Poista
  5. marjatta

    en tiedä millä silmillä minä tätä maailmaa oikein katselen, mutta minusta sukupuolitettuihin sanoihin kohdistettu herkkähipiäisten kääpien kritiikki on kaivettu jokseenkin syvältä. ei tule mieleenikään ajatella, että noissa termeissä olisi jotakin halventavaa.

    isä-sanan pois vetäminen on sellaista selkärangattomuutta ja väpelyyttä, ettei ole tottakaan. jestas mitä kuivakiskoista orjakansaa me suomalaiset olemmekaan. eikö meillä ole minkäänlaista common senseä enää jäljellä.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kukaan ei osaa tiivistää asiaa niin purevan hauskasti kuin sinä, meri. Kiitos!

      Nyt tulee Uuno Kailaan runo sanoista mieleeni.

      "On olemassa hyvin paljon sanoja.
      Sanat elävät
      ja minä voin ne nähdä.
      Toiset ovat rumia ja toiset kauniita.

      Äiti on hyvin kiltti sana - paras sana.
      Se maistuu paljon suukkoselle.
      Isäkin on hyvä sana,
      mutta siihen kertyy joskus ukkosta
      ja silloin on paras
      livahtaa oven taakse piiloon.
      Kesä on hyvin lämmin sana
      ja sen löytää joka aamu
      ruohikolta ja santakasasta.
      Maailma on hyvin suuri sana,
      joka ei mahdu aivoihin.
      Vitsa on hyvin kirvelevä ja vihattava sana.

      Ihmisillä on vielä tyhjiä sanoja.
      Käsittämättömiä sanoja.
      Niinkuin synti ja kuolema,
      jotka eivät merkitse mitään.
      Mutta niitä pitää kuitenkin pelätä."

      Kuka olisi uskonut, että nykyään pitää ruveta pelkäämään aivan tavallisia sanoja.

      Pari vuotta sitten kouluihin annettiin suositus, ettei saisi enää käyttää sanoja tytöt ja pojat, vaan aina oppilaiden nimiä. Oli ihan kätevä sanoa, että tytöt ovat nyt ekana ruokailuun menossa ja pojat seuraavalla kerralla. Huokaus.

      Olin tänään uimassa. Hallissa oli juuri päättymässä ohjattu vesijumppa. Ohjaaja lopetteli toivottamalla kaikille vitsikkäällä äänensävyllä:" Valmistautukaa läheisen päivään!" Kaikki parikymmentä - naisia ja miehiä - purskahtivat raikuvaan nauruun.

      Poista
  6. Hyvä postaus sinulta, Marjatta! Uskaltaisin uskoa, että tämä kielen puhdistaminen jää yhdeksi pieneksi näytökseksi, jonka muutaman ajan kuluttua osaamme suhteuttaa nykyajan poliittisen korrektiuden muihin ilmentymiin.

    Ymmärrän kyllä tällaisiakin neutralointipyrkimyksiä, mutta en arvosta. Mitä ne lopulta tekisivät ilmeikkäälle kielelle, joka kuitenkin perustuu erotteluille ja eroille ja naseville käsitteille, joilla on isossa kuvassa pätevät käyttöalueensa.

    Ei kannata huolestua tästä touhusta. Se ei tule muodostamaan muuta kuin yhden laatukuvan siitä, miten mielikuvituksetonta ja itseydetöntä aikamme on. Kuinka moni teistä kokee itsensä henkilöksi tai läheiseksi? Mitä käyttöä tällaisille sanoille on? Miten luontevasti niitä voidaan käyttää? Niillä on käyttöä vain rajatussa kielipelissä. Jos tahdotaan moneutta, sitä voidaan ilmaista myös sanojen äiti, isä ja vastaavien avulla. Voidaan myös sanoa: Minulla ei ole äitiä / isää, ja kuulija tajuaa heti mistä on kyse ja ainakin aikuinen herkistyy välittömästi kuuntelemaan ja olemaan läsnä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri noin, kielen köyhdyttämiseenhän tämä homma johtaa, jos ei lopeteta ajoissa.

      Kielessä on arvokkaita kerroksia, vanhaa hienoa sanastoa, eikä kaikkea tarvitse aina edes ymmärtää, koska nykyään sanoja on niin helppo tarkistaa. Miksi siis kaiken pitäisi olla yksinkertaistetun selkokielistä?
      Ajattelen monia ammattinimikkeitä, miten tylsiä nämä uudet ovat. Suntio - seurakuntavahtimestari!

      Hyvä, että sinä Vesa näet tilanteen noin, ohimenevänä. Jospa se koohotus tästä pian rauhoittuisi. :)

      Poista
    2. Pyrkimys ilmeikkään kielen poistamiseen poliittisen korrektiuden nimissä näkyy myös pikku uutisessa Ruotsista tältä syksyltä. Kirjaston asiakas oli tehnyt ilmoituksen kiihotuksesta kansanryhmää vastaan, kun päiväkotilapset kuuntelivat CD:ltä Peppi Pitkätossua, jossa puhutaan sen aikaisin termein neekerikuninkaasta.

      Taannoin ärsyynnyin natsirouva Henriette von Schirachin muistelmien uudesta käännöksestä, jossa 'neekeri' oli muutettu 'tummaihoiseksi' ja 'rotusekoituksesta' oli tehty laimeampi, nykykorrekti 'kansojen sekoitus'. Historian häivytys, tai hävitys oikeastaan, tapahtui myös muotojen muuttamisena, 'oli paleltuva' sai uuden muodon 'paleltui'.

      Kirjallisuuden ystävää pelottaa tällainen lukijaa aliarvioiva holhoava asenne, ikäänkuin kirjarovioiden esiaste.
      Jos tällä hetkellä kirjoittaa fiktiivistä päiväkirjaa 1800-luvulta, niin pitääkö siis kirjoittaa nykytermein - ettei tulisi kritiikkiä "väärästä" sanastosta!

      Poista
  7. Kirjoitit asiaa, Marjatta! :)

    VastaaPoista
  8. Isänä ja isoisänä minua puistattaa tuo hesalaisten päiväkotien touhu. Se on yksinkertaisesti sokeaa ja väärin ymmärrettyä tasa-arvon tavoittelua. Tulee mieleen nuoruuteni suosikkikirjailijan Kurt Vonnegutin eräs novelli, jossa yhteiskunta todella tasavertaisti kansalaisensa: kauniit joutuivat käyttämään rumentavaa maskia, rumat taas kaunistavaa, laihat kantoivat painoja jne.
    Elämä on rikasta erilaisuuksineen. Umpityhmää on kieltää meiltä isiltä isänpäivä samoin kuin äideiltä äitienpäivä.
    Luulin, ettei tällaiseen pystytä kuin Ruotsissa, mutta olen näköjään erehtynyt.
    Tärkeän asian nostit pöydälle, Marjatta.
    Hyvää kaamosaikaa sinulle!
    t. manu

    VastaaPoista
  9. Manu, hyvää isänpäivää sinulle!

    Aika erikoista, että isien pahaa mieltä ei ole noteerattu miksikään tässä isänpäivän häivyttämisessä. Saattaa olla joku pitkään isäksi halunnut, jolla on edessä ensimmäinen isänpäivä ja kas nyt sitä ollaankin jo poistamassa.
    Vaikutti koomiselta, kun ensimmäisinä vuosina sen jälkeen kun isänpäivä oli otettu Suomessa käyttöön lehdissä oli isänpäivän kunniaksi kiitoksen sijaan artikkeleita isien kelvottomuudesta, moitetta ja ohjeita miten olla parempi isä. Kun päivän tarkoitus alettiin ymmärtää ja tunnustaa isän arvo lapselle, niin nyt sitä taas ei ymmärretäkään.

    Mainitsemasi Vonnegutin novelli kuulostaa niin kiinnostavalta, että alan metsästää sitä. Se voisi löytyä jostain tieteisnovellikokoelmasta. Tasavertaistamista sananmukaisesti!

    VastaaPoista
  10. Olen osallistunut monessa eri paikassa tasa-arvo keskusteluun, myös työpaikassani varhaskasvatuksessa. Satuin sivullesi ja haluan, vähän tässä jälkijunassa, korjata muutamia päätelmiä tai tulkintoja joita tulee esille niin täällä käydyssä keskustelussa kuin ammatikseen kasvatusalallakin olevien keskusteluissa.

    "Tytöt nyt ekana ruokailuun ja pojat seuraavalla kerralla." Tämä on oikein hyvä esimerkki! Siitä miten helpolla aikuiset haluavat päästä. Onko ainoa keino ryhmiin jakamisessa vain ne kaksi tunnustamaamme sukupuolta. Kun nykytiedon valossa tiedämme jo, että sukupuolia on useampi kuin vain kaksi. Kun tiedämme, että voimakas tyyppittäminen tai jäykkä normittaminen "pojat on poikia" tai "tytöt ovat tyttöjä" ei tuo esille eroja ja rikasta moninaisuutta sukupuolten keskellä, vaan sensijaan typistää ja rajoittaa kaikkia sukupuolen vapaassa ilmaisussa.

    Jako ruokajonoon tai muihin ryhmiin voi perustua sukupuoleen, mutta myös muihin ominaisuuksiin (vasenkätiset, silmälasipäiset, tummahiuksuset) tai asioihin (esim. värit). Lapsia tämä ei haittaa, päinvastoin he tykkäävät pääasiassa siitä että ryhmäjaot perustuvat muihin ominaisuuksiin kuin vain sukupuoleen. Lapsille tasa-arvo ei ole ongelma, eikä se että heille annetaan tilaa olla ja ilmaista itseään täydesti, aidosti sellaisena kuin he ovat ja kokevat olevansa.

    Aikuisilla on ongelmia (ja tiedon puutetta) näissä kysymyksissä paljon enemmän. Keskustelin juuri äskettäin lasten kanssa väreistä. Onko olemassa tyttöjen tai poikien värejä? Lapset olivat melkolailla yhtämieltä ryhmässäni siitä, että ei ole. Olivat tehneet tarkkoja havaintoja aikuisista jotka ostavat pojille vain sinisiä vaatteita ja tytöille punaisia. Mutta vanhemmille kiitoksia, eräs poika oli saanut punaiset ulkoiluhousut kun oli niitä toivonut. Lasten maailma on moninaisempi ja sallivampi kuin monien aikuisten. Siitä on myös kyse tasa-arvokasvatuksessa. Kuunnellaan lasta ja lapsia, ei torjuta heitä ja annetaan tilaa jokaiselle ilmaista omaa sukupuoltaan vapaasti.

    Käsi ylös, jos hämmentyy pienen pojan tanssihaluista tai rakkaudesta pinkinvärisiin lapasiin? Käsi ylös, jos hämmentyy tytön autoleikeistä tai puihinkiipeily intohimosta? Kannattaa tutkia hämmennystään, mistä se kumpuaa?

    Tasa-arvokasvatus ei ole viemässä mitään keneltäkään. Poikia saa kutsua pojiksi ja tyttöjä tytöiksi. Isää isäksi ja äitiä äidiksi. Tasa-arvo tuo kieleen lisää ilmaisuja, sallii enemmän ja tuo näkyviin sukupuolen/sukupuolien moninaisuuden, vivahteikkuude ja myös perheiden erilaisuuden. Siinähän ei ole mitään pahaa? Eihän?

    VastaaPoista
  11. Ei ole.
    Nuo värit on minusta ihan selvä juttu. Omat pojat halusivat kirkkaita värejä lapsena, punaista ja keltaista, ja kun ostin lapsenlapsille Kuoma-kengät, niin poika valitsi kukkakuvioiset ja tyttö mustat. Nämä ovat minusta makuasioita, lapsi valitkoon sen mikä hänelle sopii.

    Kyllä on monenlaisia jakoja, mutta jos oppilaita seisoo jossain isona ryhmänä ja esim. halutaan kutsua tytöt jonnekin, niin minusta heitä voi hyvin kutsua yhteisellä nimellä "tytöt", niin ei tarvitse luetella kaikkien nimiä. Olen kuullut sellaisiakin mielipiteitä, että edes näin ei saisi tehdä, koska kaikki ovat oletettuja.

    Itse yläluokkia opettaessani saatoin tehdä jakoja paikan mukaan, esim. ikkunanpuolella olevat tai eri pöytäryhmät, mutta jos oppilaat saivat itse valita he muodostivat usein mieluiten ryhmiä sukupuolen mukaan. Jos kilpailtiin jostain, niin aina tuli ehdotus tytöt vastaan pojat.

    Kyllähän aikuisetkin muodostavat helposti nais- ja miesryhmiä, eivät kaikki. Sitä ei saa kieltää, koska on naisten asioita ja miesten asioita.

    En näe mitään outoa pojan tanssihalussa tai tyttöjen kiipeilyssä.
    Lapset ovat luonnostaan liikunnallisia ja valitsevat liikuntansa persoonansa mukaan. Eikö nuo ole jo todella vanhanaikaisia käsityksiä?
    Omilla pojillani oli kaikilla jossain vaiheessa pitkät hiukset ja yksi kutoi pipoja minkä ehti. Miehekkäitä ja monipuolisia poikia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta, katselin synttärionnittelukortteja teineille tänään, samoille, joille ostin pienenä kuomat. Kylläpä olivat stereotyyppisiä, kuin amerikkalaisen high school -leffan urheilijapojille ja popular girls -ryhmän tytöille suunniteltuja. Ostin sitten molemmille vanhanaikaisen juhlavat ruusukortit.

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...