sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Matkakirjeitä Benalmádenasta 5: coplaa ja flamencoa




Olimme yhtenä iltana Tus Coplas -yhtyeen konsertissa Benalmádenan kulttuuritalolla. Oli vaikuttava elämys, vaikka emme sanoja ymmärtäneetkään. 

Copla on arabi- ja juutalaistaustaista, tietyn runomitan mukaan tehtyä perinteistä runoa ja musiikkia. Aiheet käsittelevät usein rakkautta ja mustasukkaisuutta. Lorcallakin on joitain coplamittaisia runoja.
Kuvan señorat lauloivat eläytyen, kuten kuvista näkyy. Lausujasta ei tullut otetuksi kuvaa. Hän kertoi tarinaa, sai yleisön ulvomaan naurusta, joku kommentoikin, ja kiihdytti lopuksi dariofomaiseen intoon.  

Rocio Alba

Tässä näyte Rocio Alban taidoista (klikkaa). 

Olimme ehkä konsertin ainoat turistit espanjalaisten joukossa. Porukka oli vanhempaa väkeä. Kyllä sen huomaa, että Eurooppa eläköityy. Esitystä odotellessa oli ihan samanlaista kuin meillä ovien aukeamista odotellessa paitsi, että meillä ei riennetä antamaan tuttaville poskisuudelmia.

Juhlasali oli mukavan nuhjuinen ja vanhanaikainen. Ei mitään vaatenaulakkoja tai kahviloita. Päällysvaatteita ei täällä paljon tarvita, ja ohuen takinhan voi pitää sylissä.

Mariló Ruiz

Kävimme samassa paikassa myös Cine Clubissa, elokuvakerhossa, jossa näytetään leffat alkukielisinä espanjalaisin tekstein. Toisilla oli kerhokortit, meidät päästettiin sisään 3 eurolla. Näimme kanadalaissaksalaisen Remember, joka piti katsojan jännityksessä sananmukaisesti loppuun asti. Vanhainkodissa asuva, keskitysleiriltä selvinnyt, muistisairas Zev lähtee kaverinsa yllyttämänä surmaamaan koko perheensä tappanutta natsipakolaista. Tämä on siis alkutilanne, joka ei kerro paljon.
Kerhon leffat olivat paljolti samantyyppisiä vuoden parin vanhoja elokuvia, mitä Anjalankosken elokuvakerhossa on näytetty, kaksi oli jopa samaa. Meidän onni, että tälle kerralle sattui englanninkielinen elokuva. Isoissa tavarataloissa on myös alkukielisiä elokuvia, mutta ne eivät ole olleet meistä kiinnostavia. Tämä oli hyvä!

Upeaa taidetta vaatimattomassa tilassa

Hoksasimme meidän loma-asunnon lähellä pienen flamencoklubin. Kävimme katsomassa siellä saman esityksen kahdesti, eilen illalla toiseen kertaan. Yksi ei riittänyt. 

Paikka: pieni vaatimaton tila, jossa parikymmentä tuolia ympyrässä ja perillä kaksi tuolia esiintyjille. Ovensuussa muutama baarituoli, joilla myös yleisöä. Hämärä valaistus.
Esiintyjät: nuori, komea, säteilevä espanjalainen miestanssija tavallisessa kapeassa miestenpuvussa, kaunis japanilaisen näköinen naistanssija flamencoleningissä ja pieni Javier Bardemin oloinen kitaristi, yllään valkoiset housut ja tumma puvuntakki. Kaikki kolme ovat Sevillan koulusta valmistuneita.

Kitaristi saapuu tuolilleen ja heti perään miestanssija, joka selittää vähäisellä englannin taidollaan hauskasti, pikemminkin näytellen, mitä heidän esittämänsä flamenco on ja mitä ei. Esityksessä ei ole koreografiaa eikä erikoisefektejä, vaan se on improvisointia, samanlaista kuin  ennen perhejuhlissa esitetty tanssi. Flamenco Benalmadena haluaa vaalia perinteistä flamencoa.

Kitaristi alkaa näppäillä soitintaan, tapaillen ja viivytellen. Hänen viereensä istahtanut miestanssija liittyy mukaan hyräillen, hitaasti sormiaan napsutellen ja lyöden välillä jaloillaan napakasti rytmiä lattiaan. Hän aloittaa viipyillen valittavan laulun. Tulee vähän mieleen mustalaismusiikki, fado tai jotain mitä olen kuullut Bulgarian vuoristokylässä.
Naistanssija saapuu vaivihkaa ulko-ovesta keskelle pikkuruista lattiatilaa ja aloittaa tanssin, jonka säestyksenä on kitara, miestanssijan laulu ja kannustushuudot "Vale!" ja jotain mikä kuulostaa "Aza!". Tanssi on ylös kohotettuja, puhuvia käsiä, valtavan nopeaa jalkojen napsutusta, välillä kuin steppiä, pyörähdyksiä, vartalon pehmeää liikettä ja outoja salamannopeita syöksyjä. Kujeilevaa, ja myös vahvaa, julmaa ja raakaa. Tanssija huudahtelee, kasvot ovat rumat, vääntyneet kuin kivusta ja tuskasta.
Naisen tanssi hiipuu. Hän siirtyy sivulle ja roolit vaihtuvat. Miestanssijan tanssissa korostuu ryhti ja voima. Välillä latautunutta pysähtymistä ja taas perään valtavan nopeaa ja vahvaa liikettä, taputuksia, koputuksia ja hyppyjä. Kädet nousevat kaarena sivuilta ylös napsutuksin, ihan kuin olisi kastanjetit käsissä.
Yhteistä tanssia on vain yksi lyhyt osuus, muutoin tanssijat vuorottelevat toisen kannustaessa taustalla.
Kitaristilla on oma soolo. Soolon aikana eräs vanha herra yleisöstä toteaa kovalla äänellä: "La guitarra habla." Kitara puhuu. Päättelen ryhdistä, että hän on entinen tanssija. Hän on mukana yleisössä molemmissa esityksissä.
Lopuksi myös kitaristi suostutellaan tanssimaan. Hän tanssii kivasti,ujosti kuin amatööri ja saa isot aploodit. Miestanssija katsoo häntä ilkikurisesti ja tuikkii lämmintä sympatiaa.


Vale!

Kun esitys on ohi, olen toisella kertaa aivan yhtä vaikuttunut kuin ensimmäisellä. Esityksen aikana ajattelin ja tunsin - paljon. Koin jotain ainutlaatuista.

Ainoa, mikä harmitti, oli toisen kerran yleisössä olevat törpöt, jotka väläyttelivät salamavalojaan ja yksi jopa kuvasi pitkään videota, jonka terävä valo häiritsi. Eikö mitenkään voi kokea sitä hetkeä siinä ja antaa toistenkin kokea? Miksi kaikki pitää yrittää taltioida? Mitä niillä huonoilla (valaistus) videoilla muka sitten myöhemmin tekee!

Väliajalla tanssijat juttelivat ihmisten kanssa ja myivät juomia ja pieniä voileipiä. Miestanssija sädehti iloa ja pelleili. Hän meni polvilleen mestausasentoon ja pyysi:"You don't like the show, kill me."

Mieheni meni esityksen jälkeen tanssiyrityksen facebook-sivuille kiittelemään. 
Muutkin olivat kehuneet. Eräs mieshenkilö oli kommentoinut, että esitys oli kaikkea muuta kuin mitä hän oli odottanut, huonot tuolit ja esiintyjilläkin kasvot hiessä. Ne olivat hiessä, tietenkin, esitys ei ollut mitään söpöilyä. Pettyi, jos odotti sitä.

Nuoret tanssijat myyvät viikolla esitystilan edessä lippuja seuraavaa lauantaita varten. Kävelemme siitä usein ohi. He tekevät kaiken itse. Taiteilijan on hankittava leipänsä monipuolisesti. Heillä on myös tanssitunteja ja esiintymistä tilauksesta.

Emme valinneet perinne-esityksiä mitenkään tarkoituksella. Olimme suunnitelleet jazzkonserttia, mutta se ei ollut sen tyyppistä, mikä olisi kiinnostanut meitä. Olen iloinen, että päädyime juuri näihin esityksiin.

3 kommenttia:

  1. Copla on ihan parasta, ihastuin siihen kun Espanjassa asuin (ja työkaverit hieman ihmettelivät, onhan se vähän sama kuin että kolmikymppinen maahanmuuttaja alkaisi nyky-Suomessa diggailla Olavi Virtaa, Henry Theelia jne.)

    Termiä käytetään vähän epämääräisesti eri yhteyksissä (kun suomeksi nimi tarkoittaa lähinnä "laulua"), musiikillisesti se on fuusiotyyli jossa teatraalinen kupletti- ja operettiperinne yhdistettiin andalusialaiseen kansanmusiikkiin (jossa on eittämättä arabi- ja juutalaisvaikutteita), mukaanlukieen flamencoon. Ja ilmeisesti coplasta on peräisin myös nykyisen flamencon teatraalisemmat esiintymistavat vaikka flamencon ja coplan eroa toki korostetaankin (tosin monilla laulajilla on repertuaarissa molempia).
    Musiikkina en niin paljoa flamencosta välitä, copla on "popimpaa" ja siksi minusta mukavampaa kuunneltavaa...
    Ja juu, rakkautta ja kuolemaa, verta ja hiekkaa, oi paha tähti miksi minut tänne johdatit, ay.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä vähän epäilinkin, että tämä on sitä musiikkia, jonka olet joskus maininnut keskusteluissa. Sinä löysit coplan siis Barcelonassa asuessa vai asuitko muuallakin? Me olimme Barcelonassa kolmeen otteeseen pari viikkoa, mutta olemme löytäneet helpommin kaikkea mielenkiintoista täällä pienessä kaupungissa.
      Nyt tiedän, minne mennä ensimmäiseksi, kun - siis kun eikä jos - tulen tänne uudelleen, paikallisen Casa de la culturan ilmoitustaulua tutkimaan.

      Kiitos, että kerroit lisää näistä musiikin lajeista. Ay, ay...

      Poista
    2. Joo, olen tämän joskus maininnut.
      Barcelonassa asuin, ja siinä sivussa reissasin hieman muualla Kataloniassa ja Valenciassa (ja Madridissa olen aiemmin käynyt).

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...