maanantai 31. lokakuuta 2016

Janet Frame, Faces In The Water - ensimmäisiä mielisairaalan kuvauksia romaanimuodossa



Janet Framen toinen romaani Faces In The Water (1961) on ensimmäisiä fiktivisiä mielisairaalakuvauksia. Tekijä sanoo kirjan alussa, että dokumentinomaisuudestaan huolimatta kirja on fiktiota ja kukaan henkilöistä mukaanlukien päähenkilö Istina Mavet ei ole kuva todellisesta henkilöstä. Tällainen lisäys oli tarpeen 60-luvun alussa, siihen aikaan ihmisistä ei kirjoitettu heidän nimillään.  

Frame vietti kahdeksan vuotta nuoruudestaan mielisairaaloissa, joten romaanin tietopohja on vankka. Hän käsittelee kaikissa kirjoissaan oman elämänsä tragedioita. Fiktio ei aina peitä eikä fakta paljasta, joten voi olla, että tämä kirja on jopa todempi kuin elämäkertatrilogia, jonka Frame on sanonut kirjoittaneensa osoittaakseen, ettei ollut niin pahasti sairas kuin luultiin. Tämä tavoite on saattanut muovata elämäkertaa. Faces In The Water -teoksesta Frame on todennut, että hänen piti pehmentää joitain kokemiaan kauheuksia, koska niitä ei olisi todenmukaisina uskottu.  

I will write about the season of peril. I was put in hospital because a great gap opened in the ice floe between myself and the other people whom I watched, with their world, drifting away through a violet-coloured sea where hammerhead sharks in tropical ease swam side by side with the seals and the polar bears. I was alone on the ice. A blizzard came and I grew numb and wanted to lie down and sleep and I would have done so had not the strangers arrived... 
( Kirjoitan vaaratilanteesta. Minut pantiin sairaalaan, koska jäälauttaan aukesi suuri railo minun ja muiden ihmisten välille. Katselin heitä ja heidän maailmaansa ajelehtien violetinvärisessä meressä, jossa vasarahait uivat tropiikin levollisuudessa rinnakkain hylkeiden ja jääkarhujen kanssa. Olin yksin jäällä. Lumimyrsky tuli ja minä kohmetuin ja halusin panna makuulle ja nukkua ja olisin tehnytkin niin elleivät ne muukalaiset olisi tulleet ...)

Istina Mavet on sairaalassa puhumattomana, koska hän sekosi opettajana. Hän ei osannut olla vuokrahuoneessaan ja hän koki, että rehtori saatteli häntä kolmeksi jakautuneena, yksi perässä ja kaksi sivuilla.
Istina käy läpi kaikki osastot vapaimmasta, vähemmän sairaiden osastosta alimpaan, jossa saatetaan joutua istumaan koko päivä saman pöydän ympärillä kuin arestissa. Pienestäkin hermostumisesta suljetaan pakkopaitaan ja kun vessapyyntöä ei hyväksytä, Istina liukuu ja tekee tarpeensa pöydän alle. 
Tämän osaston potilaille tuodaan kylvyn jälkeen kasa vaatteita, josta voi haalia jotain päälleen. Mikään ei ole omaa. Kun Istina valittaa, ettei hänelle riittänyt housuja, hoitaja kivahtaa, että mitä sinä housuilla, eihän täällä ole miehiä. Terveyssiteitäkään ei ole aina saatavilla, ylikuormitetut hoitajat vastaavat niitä pyytävälle: Use your arse hole

Miksi tällaista "hoitoa"? Ajan käsityksen mukaan mieleltään sairaat olivat vain "opetuksen tarpeessa". He olivat kuin tottelemattomia lapsia, jotka piti opettaa säyseiksi. 
Sairaalassa pidettiin kaikki normaalista poikkevat ihmiset säilössä samassa laitoksessa, lapset, vanhukset, rikolliset, kehitysvammaiset, elämän nujertamat ja seonneet. Henkilökuntaa oli äärimmäisen vähän. Ihanteellisina aloittaneet hoitajat joko lopettivat ja menivät töihin muualle tai kyynistyivät ja muuttuivat konemaisiksi ja julmiksi. 
Erityispöytään jouduttuaan Istina tarkastelee sadan hengen osaston elämää kuin outoa balettia. Välillä hoitajat provosoivat potilaita väkivaltaan ja kutsuvat sitä nimellä "day's fun". Hupia saadaan myös karkkiryntäyksellä, jossa hoitaja heittää karamellejä ilmaan ja saa potilaat tappelemaan niistä. 

Yöt ovat levottomia, koska tehokkaita lääkkeitä ei ole. Hoitotoimenpiteet ja siirrot ovat sattumanvaraisia. Levottomimmat sidotaan pakkopaitaan tai suljetaan eristyshuoneeseen.
Sähköshokeilla uhataan ja niitä käytetään rangaistuksena tottelemattomuudedsta ja tunteiden ilmaisemisesta. Istinakin saa niitä parisataa. Syynä on mm se, että hän ei puhu eikä pysty syömään osaston kauhean hajun takia. Sähköshokki annetaan ilman nukutusta ja lihasrelaksantteja. Potilaat pelkäävät sitä kuin kuolemaa. Jotkut epäilevät, että sillä valmistetaan sähkötuoliteloitukseen. Keskitysleiriltä pelastunut, mutta mielenterveytensä menettänyt jugoslaavi epäilee, että häntä viedään kaasukammioon. Jos shokki ei tee toivotun passiiviseksi, annetaan toinen perään, kolmaskin.
Toinen sen ajan hoitomuoto on insuliinikooma, jota nykyään ei enää käytetä.

Ja sitten se viimeisin, uusi keksintö, leukotomia eli lobotomia. Potilaalle luvataan, että hänet muutetaan, jännitys poistetaan ja hänen persoonallisuutensa korjataan. Operaatiossa porataan reikä molempiin ohimoihin ja yhteyksiä sisemmäs aivoihin katkaistaan. Jotkut lääkärit kieltäytyvät tekemästä näitä leikkauksia.  

I remembered a picture of the brain; how it looked like a shelled walnut and its areas were marked in heavy print, Concentration, Memory, Emotion, like the names of cities in a strange allegorical land.
(Muistin kuvan aivoista: miten ne näyttivät kuin kuoressaan olevalta saksanpähkinältä, jonka osat oli merkitty vahvalla tekstillä, Keskittyminen, Muistot, Tunteet, kuten kaupunkien nimet oudossa allegorisessa maassa.)

Istina on nähnyt leikattuja kompuroimassa lobotomialiina kaljun päänsä suojana hoitajan tukemana. Aluksi näyttää siltä, että kehitystä tapahtuu; hoitajat ovat kiinnostuneita leikatusta kuin lapsi uudesta lelusta, mutta menettävät innostuksensa, kun huomaavat, että leikkaus ei tuottanutkaan mitään uutta ja uljasta.

Istina ei halua, että hänen aivoistaan varastetaan persoonallisuus, olkoonkin hauras. Hän kokee haluavansa kotiin, ei minnekään vastentahtoisten sukulaisten luo, vaan kiven koloon tai maakuoppaan. Hän tuntee lääkärin puheet persoonan muuttamisesta suurena yksinäisyytenä. 

Voisin kirjoittaa tästä vaikka kuinka paljon. Tuntuu siltä, että olen löytänyt uuden mielikirjailijan, jolta haluan lukea kaiken. 
Olen jo tilannut Framen 80-luvulla kirjoittaman elämäkertateoksen, joka sisältää kolme osaa To the Is-Land, An Angel at My Table ja The Envoy From Mirror City ja hänen 1963 kirjoittamansa Towards Another Summer, jonka hän ehdottomasti halusi julkaistavan vasta kuolemansa jälkeen, koska piti sitä niin henkilökohtaisena. Kirja julkaistiin 2007. Se esitellään lohduttoman yksinäisyyden kokemuksena viikonloppuvierailulla tuttavaperheessä. 

Lopuksi Faces In The Water ilkikurinen loppu. 
Nuo suomennokset ovat omiani, ajattelin että kaikki lukijat eivät ehkä osaa englantia, ja kun näitä ei hitto vie ole suomennettu!

Istina on lähtemässä sairaalasta. Hän seuraa erästä sairaalan tapahtumaa, keilailukauden aloitusta. Tanssiaiset, piknikit ja urheilupäivät ovat uusi keksintö. Niitä on alettu järjestää, kun joku on keksinyt, että potilaat ovat ihmisiä. Heidät puetaan omituisiin toisten hylkäämiin vaatteisiin ja meikataan räikeästi näyttämään huorilta. Sama tapahtuu silloin, kun laitoksessa on vieraita. Tästä lähtötilanteestaan Istina kertoo näin:
    I looked away from them and tried not to think of them and repeated to myself what one of the nurses had told me, 'When you leave hospital you must forget all you have ever seen, put it out of your mind completely as if it never happened, and go and live a normal life in the outside world.' 
    And by what I have written in this document you will see, won't you, that I have obeyed her?
    (Katsoin poispäin heistä ja yritin olla ajattelematta heitä ja toistin itselleni mitä yksi hoitajista oli sanonut minulle, 'Kun lähdet sairaalasta sinun pitää unohtaa kaikki mitä olet ikinä nähnyt, panna se täysin pois mielestäsi ikään kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunut, ja ryhtyä elämään normaalia elämää ulkomaailmassa.'
    Ja siitä mitä olen kirjoittanut tähän dokumenttiin huomaatte, eikö vain, että olen totellut häntä?)

"Istina" on serbokroatiaa ja sen merkitys on totuus, "mavet" on hebreaksi kuolema.

Pari lomakuvaa vielä täältä Espanjan Aurinkorannikolta. Näen näissä jotain symbolista Istina Mavetin - Janet Framen - ja kaikkien mielenterveytensä kanssa kamppailevien  elämälle.


Paloma-puiston kaktuspuistosta


Näkymä Välimerelle meidän loma-asuntomme ikkunasta, 11. kerroksesta
aamuvarhaisella

12 kommenttia:

  1. Kappas. Lainasin kirjastosta juuri saman kirjan jokin aika sitten (tosin ilman Hilary Mantelin esipuhetta). Tuossa se keikkuu hyllyn reunalla. Vielä kun ehtisi lukemaan. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juha, minä olen nyt niin ihastunut Framen teksteihin, että on pakko saada lisää.
      En innoissani muistanut koko kirjastoa, kun tilasin Adlibriksestä, siellä on onneksi näitä noin 10 euron kirjoja. Kävin äsken katsomassa meidän Kymenlaakson Kyyti-kirjastosta. Siellä on Framelta yksi runokirja ja tuo Towards Another Summer ruotsiksi. Kas, Framea on käännetty ruotsiksi!

      Et menetä mitään, vaikka esipuhetta ei kirjassasi olekaan. Siinä oli kiinostavaa vain Framen antama selitys päähenkilön nimelle. Sairaalakavereissa oli Jugoslaviasta keskitysleirille joutunut juutalainen, joten häneltä ehkä serbokroatian- ja hebreankieliset nimet.

      Poista
  2. Kirjoitat niin houkuttelevasti, että kohta en jaksa odottaa suomennoksia.
    Mukavaa lomailua ja lukuiloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Mai!
      En haluaisi lukea nyt mitään muuta kuin Framen kirjoja. Pitää käydä tutkimassa Malagan reissulla kirjakaupoissa englanninkielisten kirjojen osastoilla, olisiko niillä mitään häneltä. Epäilen, kun nykyään kaupoissa on vain uudempia kirjoja.

      Poista
  3. En tiedä liittyykö tämä teemaan mitenkään. - Mutta mainiota vinkkausta, Marjatta, teet. Suukko siitä. Sellainen tukehduttava pläjäys vasten huulia.

    Itse koin mielisairaalassa Kukaan ei tiedä mistään mitään -hetkiä. Minä en tiedä minusta mitään enkä kuka olen eivätkä muutkaan sitä käsittäneet. Kaikki oli villisti kaikkien kateissa.

    Jollain tavoin säälin ihmisiä, joiden piti yrittää diagnosoida sitä revennyttä olentoa, joka olin minä. Ei käynyt kateeksi.

    Mutta huimimman ahdistuksen olen kokenut erään söpöliininaispsykiatrin seurassa, jolle kaikki se mitä sanoin oli muuta kuin mitä tahdoin. - Mitä enemmän sanoin sitä enemmän se oli syynä hoidon jatkamiselle. Jokainen monologini osanen kääntyi minua vastaan ja silloin tajusin miltä keskitysleirin naisvartijat tuntuivat miesten munaskuissa, ei millään pahalla. Naispsykiatri oli varmisti hyvä ihminen, joka tahtoi jotakin vakuuttaa itselleen.

    Muuten tämän päivän mielisairaalassa on mahdottoman tylsää. - Ikävystyttävää. - Siellä voi oleilla harhoissaan ja maata pitkin lattioita ja piehtaroida kuten olen tehnyt. Who cares?

    Joskus hullujen kesken on kyllä älyttömän hersyvä yhteys ja hoitajat vaistoavat sen. Käy ehkä kateeksi.

    Olethan, Marjatta, Framen sielunsuomentaja...

    Jari Ranta.

    No joo, mitä minä nyt muka tiedän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No voi sinua Jari, kiitos virtuaalisuukosta.

      Näin Framekin koki. Kaikki oli sattumanvaraista. Hän yritti miettiä, miten kannattaisi olla, että ymmärrettäisiin oikein. Värikkäät metaforat puheessa tulkittiin helposti väärin ja väärintulkittu, tuskainen ihminen saattoi vaikka iskeä päänsä lasin läpi, mikä johti eristyshuoneeseen.
      Onneksi nykyään on lääkkeitä, joilla saadaan pahin tuskaisuus pois.

      Olisiko siinä tylsyydessä jotain hyvääkin? Ei ole turhia ärsykkeitä sekoittamassa ylikuormittunutta mieltä ja tämä tyhjyys eli tylsyys antaa mahdollisuuden mielen paranemiseen.

      Mielisairaalan - tai psykiatristen osastojen nykyään - hoitohenkilökunnan työn täytyy olla raskasta. Monesti aika on paras parantaja, joten on vain odotettava tietämättä tulosta, ja jos potilas alkaa olla jotenkuten kunnossa, niin että hänen kanssaan voisi keskustella, niin hänet passitetaankin avohoitoon.

      Huomasin läheisen ihmisen sairaala-aikana, että sairaalan tupakkaporukalla oli oma huumorinsa. Heillä syntyi laitoksessa ollessa läheisyyttä ja ystävyyttä kohtalotoveruuden vuoksi.

      Koitan olla. Siis se sielunsuomentaja.

      Poista
  4. Minäpä bongasin tänään sattumalta Oxfamissa tuon mainitsemasi Framen elämäkertateoksen, jossa ovat juuri nuo kaikki kolme osaa. Hyväkuntoinen kirja lähti mukaani kahdella punnalla. Tuskin olisin siihen kiinnittänyt huomiota, ellei Janet Frame olisi ollut esillä täällä blogissasi ja sen Kirkkaus-nimisen kirjan - en muista kirjailijaa - tiimoilta muutamassa muussa seuraamassani blogissa. Ajattelin aloittaa Framen omaelämäkerralla siirtyä sitten hänen kirjoittamaansa kaunokirjallisuuteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä löytö!
      Minäkin luen seuraavaksi Framelta elämäkerran. Myös se ihan ensimmäinen novellikirja olisi kiinnostava lukea.

      Poista
  5. Mä olen usein moittinut ja meuhkannutkin mielenterveyspalveluista (onpas jotenkin karsee sana!), mutta tottakai mielenterveyden hoidossa on tehty aivan valtavia harppauksia suhteellisen lyhyessä ajassa.
    En muista puolimeuhkasinko täällä vai Ompulla mielisairaalaloiden sulkemisesta ja avohoidon tasosta, kun huomasin, että olimme sinun kanssa Marjatta käyneet samana päivänä Kelloskoskella. Se jäi jostakin syystä mieleen.:)

    Tässä kirjassa on aivan ihana kansi!

    Hyvää loman jatkoa, ilman lisätapaturmia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna! :)

      Lääkkeet on parasta, mitä on keksitty, mutta sivuvaikutukset ovat kyllä edelleen invalidisoivia. Ja sitten se, että resurssien puutteessa päätetään, ettei muuta tarvitakaan ja lähetetään zombimaiset tyypit asumaan yksin.

      Puolimeuhkaaminen on mainio termi. Minusta meuhkaaminen on aina tervetullutta, jopa täysmeuhkaaminen, hyvien asioiden puolesta.

      Joo, jossain me keskustelimme Kellokoskesta. Oli varmaan Ompulla. Kellokoskella oli saanut asua ja olla samalla osa ympäröivää yhteisöä. Katsoin jokin aika sitten jonkin dokkarin Italiasta. Siellä oli avohoito toteutettu samantyyppisesti, niin että sairastuneen ei toivuttuaan tarvinnut pelätä eristämistä, vaan hänellä oli tapaamisia päivittäin.

      Kansi on kyllä hieno. Nimi on eräästä kohdasta tekstiä. En halunnut siteerata sitä kohtaa, koska se on kiva lukjijan itsensä löytää.

      Poista
  6. Kirkkautta on näkynyt nyt valtavasti blogeissa, mutta loistavaa, että kirjoitat näistä Framen omista teoksista. Hurjan mielenkiintoista. Itse törmäsin Frameen ensimmäisen kerran Jane Campionin ohjaaman elokuvan Angel at my table ansiosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirkkaus tuuppasi minut lukemaan näitä.
      Kun palaan lomareissusta kotiin, jatkan Framen kanssa. Adlibris-lähetys on jo saapunut.
      Harvoin löytää kirjailijaa, jonka tuotanto kiinnostaa näin kovasti.

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...