sunnuntai 14. elokuuta 2016

Einar Már Guðmundsson, Kaikkeuden enkelit





Sairauteni ei ole koskaan kysynyt, milloin minulla on syntymäpäivä tai onko joulu tai pääsiäinen.
Ensimmäisen kerran jouduin sisään vähän ennen pääsiäistä. 
Pääsiäisenä isä ja äiti tulevat käymään. 
Istun oleskeluhuoneessa tai oikeammin sanottuna retkotan kuin rätti, sillä olen saanut niin paljon lääkkeitä, etten pysty liikkumaan. Silmät kiiltävät. En pysty puhumaan. 
Äidillä on pääsiäismunia mukanaan ja kuulen hänen sanovan apealla äänellä:"Toivottavasti sinä pystyt syömään nämä, Pauli pieni."
Aion vastata, sanoa "kiitos" tai jotakin muuta, mutta minulta pääsee vain yksitavuisia äännähdyksiä ja kieli on sanojen tiellä. Kuulen päässäni jonkin lauseen mutta en muista, kuinka se alkaa. 

Kaikkeuden enkelit (1995, alkuteos Englar alheimsins 1993) on islantilaisen Einar Már Guðmundssonin romaani, jonka minäkertojana on mielenterveyspotilas Paul.

Paul syntyy Natoon liittymisen päivänä 30.3. 1949. Kun isä pääsee sairaalaan, kyyneleet valuvat pitkin hänen poskiaan, ehkä liikutuksesta pojan syntymän vuoksi, ehkä kyynelkaasusta, jota hän on saanut silmiinsä jouduttuaan keskelle mielenosoitusta, jossa poliisi taltuttaa kansanäänestystä vaativaa hurjistunutta ihmisjoukkoa. 

Paul miettii historiallisen hetken symbolista merkitystä sairastumiselleen. Hallitus ja 'alltingetin' jäsenet ovat ikäänkuin vahvistaneet  toimillaan hänen päähänsä myöhemmin asettuvan sekasotkun.

Paul kertoo elämästään liikkuen kuulaista lapsuuden hetkistä piinaavan päänsäryn ja hurjan sekoamisen kautta erilaisiin tilanteisiin, toipumisvaiheisiin kotilomille ja uusiutuviin sairaalajaksoihin, lisääntyvään itseymmärrykseen ja lopun hiljaiseen kauneuteen.

Kerronnassa vaihtelee ilo ja alakulo. Paulista nousee tarinan edetessä esiin monitasoinen persoona, älykäs ja huumorintajuinen mies, jota kohtaan lukija tuntee myötätuntoa. 
Paul on myös hyvin empaattinen ihminen. Hän kuittaa huumorilla kohtaamisensa pahojen ihmisten kanssa ja kuvaa rakkaudella niin entisiä ystäviään kuin uusia potilaskavereitaan ja psykiatria. 

Joskus isä ja äiti ajavat minut Kleppuriin. On sumuisen harmaata ja tihkuttaa. Ajamme Kleppsveguria länteen ja käännymme psykiatrisen sairaalan suuntaan. Tien viertä kävelee mies samaan suuntaan.
Hänellä on vaalea popliinitakki ja näyttää siltä, että kaikki maailman paino on hänen harteillaan.
Hänen päänsä on painuksissa. Hän katselee mustaa soraa.
"Kyllä tuolla täytyy olla vaikeaa", äiti sanoo.
"Niin, on pahuksen raskaan näköistä", virkkaa isä.
Ja samalla kun he ohittavat miehen, tämä katsoo autoon päin. 

He ällistyvät. Se on psykiatri, Brynjólfur.

Hän kantaa meitä harteillaan. Meidän ongelmamme ovat hänen ongelmiaan. Luulen, että hän oleskelee enemmän meidän parissamme kuin niiden, joita pidetään terveinä. Uskonpa melkein, että hän arvostaa meitä enemmän kuin heitä ja että parantaminen on molemminpuolista; hän yrittää parantaa meitä ja me häntä. 

Minulle tulee Guðmundssenin tarinasta mieleen Juha Hurmeen oman skitsofreniansa ja sairaalajaksonsa kuvaus Hullu
Suuruudenhullut ajatukset ja toilailut ovat osa sairastumista siinä missä upeat filosofiset keskustelutkin molemmissa kirjoissa. Myös tyylissä on paljon samaa: lämpöä, arjen komiikkaa ja inhimillisyyttä yksinkertaisella, osin runollisella kielellä ilmaistuna. 

Kleppur on uhkaavalta kuulostava sana Paulin kotikaupungissa Reykjavikissä. Eri paikkakunnillahan on laitoksia, joihin joutumista on pelätty ennen kovastikin. Paulin päällepäin menestyneeltä näyttävä ystävä muistuttaa, että kleppureita on joka paikassa, että kleppur ei ole vain fyysinen paikka. Pian keskustelun jälkeen tämä jeepillä ajeleva varakas hammaslääkäri tekee itsemurhan. 

Paul käy mielenkiintoisia keskusteluja elämästä ja yhteiskunnasta toisten potilaiden kanssa. He ovat välitilassa, jossa voi omistaa kaiken ajan, minkä nyt sairaudelta jaksaa, ajatustenvaihtoon ja jossa ajatus on vapaa sovinnaisuuksista. Hän myös kirjoittaa.

Eräällä toipumislomalla Paul alkaa pohtia todellisuutta ja omia käsityksiään siitä. Hän pelkää, ettei hänen runojaan kleppurilaisena oteta todesta, vaan niitä julkaistaan kleppurulaisrunoina jos ollenkaan. Mutta jos hän kääntää ne englanniksi ja vie Yoko Onolle ja niistä julkaistaan miljoonan kappaleen painos Yhdysvalloissa, niin johan norjalaiskustantamo painaa ne ilomielin. USA:n valloitus on niin tärkeä, että Paul joutuu kiihkonsa vuoksi taas kerran eristyshuoneeseen. 

Tietysti olisi hyvä, jos voisi sanoa kuten saksalainen filosofi Hegel, kun joku selvitti hänelle, etteivät hänen teoriansa sopineet yhteen todellisuuden kanssa:"Todellisuus parka, sillä täytyy olla vaikeaa."
Niin ne runoilijat osaavat kirjoittaa.
Niin ne filosofit osaavat lohkaista.
Mutta me sairaalaan ja laitoksiin laitetut, meillä ei ole vastausta, kun käsityksemme eivät sovi yhteen todellisuuden kanssa, sillä meidän maailmassamme muut ovat oikeassa ja tuntevat oikean ja väärän eron. 

Tästä kirjasta on tehty elokuva vuonna 2000 ja näyttämösovituksia teattereissa. Elokuva veti Islannissa enemmän katsojia kuin Titanic. 

Tekijä omistaa kirjansa edesmenneelle veljelleen Pálmi Örn Guðmundssenille, jonka elämää Paulin tarina mukailee. 

3 kommenttia:

  1. Oletpa löytänyt mielenkiintoiselta kuulostavan romaanin, täytyypä laitella nimi ylös. Omassa hyllyssä on tuo Hurmeen Hullu, mutta lukematta yhä. Odottelen oikeaa aikaa vielä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Löysin tämän mieheni työhuoneen hyllystä. Mielenterveyttä käsittelevät kirjat vetävät puoleensa. Mikä on kiehtovampi ja jännittävämpi kuin ihmisen psyyke!
      Gudmundssenilla näyttää olevan muitakin suomennettuja kirjoja, ja liekö käännetty englanniksi, mm. Beatles-manifesti, joka kertoo, miten musiikki tuli 70-luvulla ryminällä islantilaisten koululaisten elämään.
      Juu, tietyt kirjat vaativat oikean ajan lukemiseen.

      Poista
    2. Marjatta, samaa mieltä! Mielenterveys kiinnostaa aina. Minulla lukeminen (tai oikeastaan aiheet) menee sykleissä eli toisinaan tulee luettua paljonkin putkeen mielenterveyttä käsitteleviä kirjoja, joskus enempi dekkareita tai jonkin tietyn maan kirjallisuutta. Nythän olen muhinut Suomessa, sitä ennen aika paljon Japanissa. Kotona olisi kyllä lukuisia lukemattomia mielenterveysaiheisia kirjoja: ehkä voisi vetästä niitä vaihteeksi. Toisaalta jännättää, mitä kaikkea uutta on julkaistu sillä aikaa, kun olen ollut poissa (en ole jaksanut seurata mitään kirjajulkaisuja). :P

      Poista

Teatteria suomalaisuudesta 1, Pesärikko

Pesärikko, käsiohjelma Olen nähnyt vähällä aikaa kaksi näytelmää, joissa on tarkasteltu suomalaisuutta, Pesärikon Kotkan kaupunginteat...