torstai 16. lokakuuta 2014

Tuomas Kyrö, Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (2014), vanhuksen suru






Kyrö on kirjoittanut Mielensäpahoittaja -sarjansa huipennuksen, pakinatyylisten kirjojen jälkeen romaanin, jossa päähenkilöstä kasvaa entistä moniulotteisempi persoona. Tyylilajina on realistinen huumori maustettuna surumielisyydellä. Se on huumoria kyynelten läpi, kuten Chaplinin elokuvissa. 

Mielensäpahoittajan elämän suuri tragedia on emännän päätyminen hoivakotiin, lopullisesti. Uskollinen vanhus ajelee ”Voortti Eskortilla” päivittäin vaimon luo syöttämään tätä ja on joskus näkevinään hänen katseessaan tunnistamista. Yksitoikkoinen, velvollisuudentäyteinen ja erittäin kunnollinen elämä alkaa uuvuttaa hyvää miestä, mutta tätä hän ei tietenkään voi tunnustaa. Alkaapahan vain nikkaroida itselleen ruumisarkkua. 

   Minä hoidan emännän. Kuka minut hoitaa? Tuleeko poika syöttämään? Enemmän epäilen. Haluanko että tulee? Kyllä en. Hoitajako kierittää minua sängyllä, näkee takapuolen ja etupuolen. Suihkuttelee ja miettii samalla jotain ihan omia asioitaan että mitä piti kaupasta ostaa, onko kissanruokaa, kylläpä tuoksahtaa tämäkin herra eletylle elämälle.

   Jos ei ole ketään, joka muistaa minut niin kuin minä olin, onko minua olemassa?

Eräs Mielensäpahoittajan mielipahan vakiosyy on maailman muuttuminen huonompaan suuntaan. Velttoilu ja turha kulutus ovat asioita, joiden aiheuttaman harmituksen vuoksi hänen suonensa ovat alkaneet tukkeutua, ei rasvasta eikä sokerista, kuten kunnanlääkäri epäilee. Terveyssyyt ovat ajaneet miehen purkamaan mielipahojaan ja kirjoittamaan terveen järjen puolesta lehtien mielipidepalstoille. Mielensäpahoittaja on ihan oikeassa monissa asioissa. Jos kaikki eläisivät kohtuullisesti kuten hän, niin tulevaisuuden skenaariot alkaisivat taatusti muuttua positiivisempaan suuntaan. Hänen korostamiensa arvojen, tavallisuuden ja tolkun, noudattaminen säästäisi ihmisten hermoja. 

Luulevat että elämä on lyhyt ja siksi paarilaskun on oltava pitkä ja ylinopeuden suuri. Koettavat elää yhden vuoden aikana vuosikymmenen. Kokeilevat millaista on olla yksin, yhdessä ja ryhmässä, opiskelevat ja pitävät välivuotta samaan aikaan, kulkevat halpalentokoneilla interreiliä ja vaihtelevat kristinuskosta buddhalaisuuden kautta ateismiin ja viikinkien riimukiviin, koska kaikenlaiselle lööperille ollaan avoimet. 

Kyllä korjaan ja huomautan: pitkä on elämä.

Ympäristöstä löytyy yksi ihminen, jota Mielensäpahoittaja kunnioittaa, naapurin thaimaalainen vaimo. Tämä on uuttera ja ehtiväinen juuri niin kuin emännät Mielensäpahoittajan nuoruudessa.

    Luulenpa, että thaimaanialaisten pitää pienestä saakka kykkiä riisipellolla ja marjametsässä, eikä siellä istuta pehmeissä tuoleissa hipelöimässä näyttöjä ja miettimässä mikä tänään eniten masentaa.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja näyttää päähenkilöstään surumielisyyden lisäksi uutena piirteenä myös joustavuuden. Mielensäpahoittaja ymmärtää, että ei siitä mitään tule, että jokaisen pitäisi ajatella kuten hän. Hän huomaa, että hänen hotellin saunassa kohtaamansa pitkätukkainen poika onkin fiksu, ”sivistynyt lättähattu”, home sopii juustoon ja kirkkoherrana voi ihan hyvin olla kirkkorouva. 
Jääräpää tutustuu myös uusin vempaimiin eikä ollenkaan huonoin tuloksin. Nuoren miehen hänelle lahjoittama ”sylitelevisio” avaa uuden maailman. Sieltä voi katsoa vanhoja hyviä ohjelmia, nykyään kun ei ole asiaohjelmia vain nauruohjelmia, nähdä pojan syöttämässä emäntää, kun on itse joutunut sairaalaan, ja käydä kaikissa niissä eksoottisissa paikoissa, joista aiemmin on saanut vain lukea.  

Kirjan loppu testamentteineen ja kirjeineen on hyvin liikuttava. Ne kirjeet ...

Sanotaan, että kirja syntyy uudelleen aina luettaessa. Minun lukukokemuksessani vaikutti se, että olen vasta ihan viime aikoina kunnolla ymmärtänyt, että olen itsekin menossa vanhuutta kohti ja sairauksien mahdollisuus kasvaa. 
Käväisin juuri kirjan luettuani Kouvolassa Senioreiden Suhinat -tapahtumassa, jossa Pirkko Mannola heitteli säärtänsä korviin ja teki spagaatin. Sieltä tultua luin tuoreesta Viva-lehdestä, miten Sirkka Garam on rintasyövän jälkeen sairastunut dementiaan. Naiset ovat samanikäiset, 75 vuotta. Toinen käy töissä täyttä päätä ja toinen ei enää halua lähteä kodin ulkopuolelle, koska nolostelee kömmähdyksiään. Kukaan ei tiedä, mitä seuraava päivä tuo.

Mielensäpahoittajassa on elämänkaari iloineen ja suruineen. Testamentista löytyy hieno ajatus ”Miksei ilollakin voi surra?”. Se tuntuu sopivan koko tämän kirjan motoksi, ainakin minun lukukokemukseni tuntui juuri siltä. Ei ollut huono kirja. Oli hyvä! Kiitos, Tuomas Kyrö!

Kirjan lopussa on vielä tekijän loppusanat, yhteenveto Mielensäpahoittaja -projektista, sekä valloittava kuva kirjailijasta. Melkein suljin kirjan tätä sivua huomaamatta.


Mielensäpahoittaja alkoi radiopakinoista 2009. Viidessä vuodessa on syntynyt neljä suosittua kirjaa, äänikirjoja, näytelmiä useissa teattereissa ja nyt myös tuore elokuva. 
Elokuva on ollut tekeillä yhtä aikaa tämän viimeisimmän kirjan kanssa. Ehkä se olisi pitänyt tehdä tämän jälkeen. Odotin elokuvalta enemmän. Minulle siinä ei ollut kuin yksi koskettava kohtaus, se jossa Mielensäpahoittaja seisoo orpona keskellä Helsingin keskustaa. Kaupunkielämä pyörii ympärillä ja vanhus seisoo keskellä siihen kuulumattomana. Melkein kuulee hänen ajatuksensa: ”Jos ei ole ketään joka muistaa minut niin kuin minä olin, onko minua olemassa?”  


15 kommenttia:

  1. Miksei ilollakin voi surra? Tätäpä täytyy oikein sulatella ja jodko vaikka kokeilla. Viime vuodet olen työkseni etsinyt iloja, mutta aina tuntuu huoli tai murhe tulevan vastaan. Mutta että yhdistää nämä....
    Kosketti myös jutustelusi Pirkko Mannolasta ja Sirkka Garamista - 75-vuotiaat eri elämäntilanteissa. Olen aina tykännyt molemmista, etenkin Sirkka Garamista. Toki tunnen heidät vain lehtijutuista, kirjoista ja lauluista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä ilolla sureminen liittyy hautajaisten suunnitteluun. Mielensäpahoittaja on nähnyt "Etelä-Afrikan vapausmiehen hautajaiset, missä pantiin kirkkainta ylle ja puhallettiin serpentiiniä, soitettiin rumpettia ja tanssittiin". Hän pitää tällaista tyyliä parempana kuin tekopyhistelyä.

      Minäkin pidän kovasti Sirkka Garamista. Hän kirjoitti Rintamalla -kirjan 2008, tosi virkeä, ajatuksia herättävä kirja, ja sen jälkeen on kunto romahtanut. Hän on kuvassakin hauraan näköinen. Mutta eipä kyllä Mannolakaan ollut läheltä niin siloposki kuin mainoskuvissa. Hassua, miten vanhat naiset pitää naamioida nuoriksi! Se on alentavaa!

      Poista
  2. Sanotaan tähän vaikka että myötätunto ja suru lienevät tunnepuolta, mutta nauru taitaa tulla enempi järkiosaston puolelta? Tämän enempää en voi sanoa, koska en ole Kyröjä lukenut, enkä ole kirjojensa pohjalta tehtyjä elokuviakaan katsellut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voipi olla näin. Nauru tulee usein sanaleikeistä ja tilanteista, pinnalta, suru menee syvemmälle.

      Minä pidän Kyrön kirjoista eniten romaanista Kerjäläinen ja jänis, joka tekee kunniaa Arto Paasilinnan Jäniksen vuodelle. Moni on ollut epäluuloinen tämän kirjan suhteen luultuaan sitä Paasilinna-kopioksi. Se on ihan eri kirja ja kertoo sekä koskettavasti että veijarimaisesti erään pakolaisen tarinan.

      Poista
  3. Tykkään Kyrön Mielensäpahoittaja-sarjasta ja olen lukenut ne kaikki. Hienoa, että vanhusten elämä tulee esille hienosti näissä kirjoissa.
    Tuo Tuomas Kyrön kuva ja kirjoitus on hurmaava.
    ps. kävin kuuntelemassa Kyröä Turun kirjamessuilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin olen kuullut Kyröä jossakin kirjatapahtumassa, jo ennen näitä Mielensäpahoittajia.
      Fiktio näyttää yksin jääneen vanhuksen elämän paremmin kuin asiatekstit. Tässä viimeisessä Mielensäpahoittajassa näkyy myös Mielensäpahoittajan viisaus ja järkevyys. Hyvin oli mies suunnitellut asiansa.
      Kiva juttu oli myös, miten hyvin hän tulee toimeen lasten ja vielä nuortenkin kanssa. Kaikkein epäilyttävin on oma poika ja hänen sukupolvensa, joista Mielensäpahoittaja on ilmeisen huolissaan. Syystäkin.

      Poista
  4. Minulta kaikki Kyröt lukematta, vaikka haluja olisi. Enpä vain ole sitä ensimmäistäkään onnistunut saamaan käpäliini. Kerran melkein onnistuin, mutta se olikin väärä hälytys. Noh, jatkanpa "kaivauksia". Onneksi kirjat eivät periaatteessa vanhene: voi niitä uutuuksia lukea sittenkin, kun eivät ole enää uunituoreita. Minähän jaksan odottaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielensäpahoittajat eivät vanhene vielä pitkään aikaan. Niissä löytyy sinulle, maailmankansalaiselle :), myös Suomi-nostalgiaa.

      Kerjäläinen ja jänis on satiiri, jossa käsitellään pakolaisuutta ja Suomea, muun muassa.

      Monet kehuvat Kyrön Liitto-romaania. Se oli minulla kerran käpälissäni, mutta piti palauttaa ennen kuin ehdin lukea.

      Poista
  5. Iloisia aikoja odotellessa,varaukseen laitettu ja odotusarvo on suuri. Olen pitänyt kaikista mielensäpahoittajakirjoista,siis miksipä en tästäkin? Elokuva oli hiukan pettymys alkuun,mutta nyt jo hiukan parempi kun aika on kulunut katselukokemuksesta.
    Vanheneminen on oikeastaan sika henkilökohtainen tunne henkisellä puolella siis. Ulkoisestikin sitä rapistuu joka päivä ja sen kyllä huomaa. Joskus tuntee itsensä ihan tyttöseni ja hetkessä mummoksi,mut siihenkin tottuu.
    Kiitos Marjatta mukavasta postauksestasi,joka antoi intoa laittaa kirja varauksiin kirjastosta.
    Nyt on yöpöydällä Pirkko Saisio yhdessä Camilla läckbergin jääprinsessan kanssa ja molemmat lähtevät reissuun mukaan.
    Viikonloppua ja hyviä ulkoilu/lukuhetkiä.

    VastaaPoista
  6. Tulipa painovirhepaholainen tuonne tekstiin, piti olla aika mut lukee sika,toisaalta sekin sopii tuohon tekstiin kuin nenä päähän....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riitta, sika sopii hyvin; kyllä vanheneminen saattaa olla sikaa ;), varsinkin jos tulee sairauksia ja voimattomuutta.

      Kaksi tapahtumaa ovat saaneet minut tajuamaan, että olenkin aika vanha. Eläkkeelle jäänti ei kuulu näihin - silloin ajattelin vain, että jee lomaa joka päivä. Isän kuolema puolitoista vuotta sitten siirsi minut vanhimpaan sukupolveen, ja syöpä on saanut kysymään, että miksi minä näen itseni aina vaan niin terveenä ja vanhaksi elävänä, että onkohan minulla edes syytä moiseen optimismiin! Onhan minulla ennenkin ollut sairautta, pahoja keuhkokuumeita ja iso lonkkaleikkaus ym., mutta olen aina kokenut, että ne ovat vain ohimeneviä poikkeuksia terveyttä uhkuvassa, voittamattomassa minussa. Kaikkeen tottuu, kuten sanot. Jospa minun koettelemukseni olisi nyt ohi ja "ilosia aikoja" edessäpäin.

      Mielensäpahoittaja-elokuva olisi saanut olla vähän napakammin ohjattu, ei noin viivyttelevä. Ja voi kun siihen olisi saatu tämän kirjan arkunrakennukset ja "lättähatun" tapaamiset mukaan.

      Poista
  7. Olen lukenut Mielensäpahoittajan myös kirjana. Tavallaan pidin, tavallaan en. Ehkä minua hämää Tuomas Kyrön persoona. Olen katsonyt Hyviä ja Huonoja Uutisia telkkarista, ja siinä Kyrö vaikuttaa hauskalta ja symppikseltä, vaikka Mikko Kuustonen on enemmän makuuni. Vieläkin hauskempia ovat Nina Lahtinen ja Pirjo Heikkilä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyrö on omaksunut mediapersoonaansa paljon Mielensäpahoittajasta, ennen oli kaikki paremmin -tyyli hauskuttaa nuorehkon miehen asenteena.
      Kiva, että meillä on nykyään myös naiskoomikkoja.

      Tämä kirja vaikuttaa loppusanoilta ja toivottavasti onkin niin, koska tuntuu, että Mielensäpahoittajan tarinan kuljettaminen tämän jälkeen olisi jo sen vesittämistä. Parempi leffa kyllä voitaisiin tehdä.

      Poista
  8. En ole ollut erityisen innostunut Mielensäpahoittajasta, mutta tässä viimeisessä tuntuu olevan jotakin erityistä. Kiitos hyvästä kirjaesittelystä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta! Samoin minä pidän tästä viimeisimmästä. Tämä on sisällöltään painavampi, ei pelkkää hauskaa pakinointia.

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...