maanantai 20. lokakuuta 2014

Essi Kummu, Lasteni tarina (2014), traumatisoitunut vanhemmuus




Että kirjassa voikin olla kaunis kansi! Läpikuultavat potkupuvut leijuvat ilmassa kuin perhoset, hiha toisen päällä. Kaksosethan ovat limittäin, käsi kädessä, ennen syntymää ja usein sen jälkeenkin. 

Kummun 8-vuotias tytär kysyi, oliko hän ihana vauvana. Tästä alkoi äidin pelon ja surun tunteiden muistaminen, joka johti kolmen vuoden päästä kirjaan.

Kun aloitin kirjoittamisen, ajattelin, että sen aiheena olisi lasten keskosaika ja syntymä pieninä oravanpoikasina ja se syöksy, jonka tuo aika perheelleni lopulta aiheutti. Kirjoittamisen edetessä minulle valkeni, ettei sen aiheena ole pelkästään tämä, sillä prosessi vei mennessään - niin kuin se hyvin toimiessaan aina vie - ja sain sen edetessä tietää, että työni aihe on traumatisoitunut vanhemmuus ja se tuska, jota rakkauden murtautuminen tällaisen muurin läpi voi aiheuttaa.

Kummu sai keskoslapsensa muutoinkin stressaavassa elämänvaiheessa, pienen tytön ja pojan. Lapset syntyivät alle 28-viikkoisina, mikä on aivan liian aikaisin. Raskausviikkojahan lasketaan olevan täydet 40. Keuhkot ovat valmiit viikolla 30, jolloin lapsi alkaa olla muutoinkin valmiimpi kohdun ulkopuoliseen elämään.
Kaksoset jäivät sairaalaan kuukausiksi. Poikaa jouduttiin elvyttämään kahdesti, ja vanhemmat näkivät hänet kunnolla vasta yli kahden kuukauden vanhana, kun hänet uskallettiin irrottaa hengityskoneesta.

Kun lapset sitten lopulta pääsevät kotiin, heidän äitinsä saa huomata, että pelko lasten menettämisestä on jäänyt häneen pysyvästi. Hän vertaa tätä pelkoa sotatraumaan. Vieraantuminen, etääntyminen muista, mielihyvän kokemisen  laimeneminen, tulevaisuuden näkymien kaventuminen, kohonnut vireystila, ärtyneisyys, vihanpurkaukset, säikkyminen, keskittymisvaikeudet, korostunut varuillaanolo; kaikki oireet, joista sodan käyneet miehet ovat kärsineet, pätevät myös traumaa potevaan äitiin.

Valpas kuin koira.
Kuin äiti, joka hoitaa kahta vauvaa, mutta ei nuku yöllä. Kuin tytär, joka äitinsä kahdesta pahasta sanasta lukitsee kehonsa kiinni, eikä sitten tiedä, miksi näin kävi, vaikka osaa analysoida kirjallisuuden klassikot aasta ööhön ja on muutenkin aika viisas ja tuntee kyllä psyykkiset defenssit, nekin, sillä psykologia on hänen rakas harrastuksensa ja on ylipäänsä paljon, minkä hän tietää, sillä hän on sitä sukupolvea, joka tietää asioita. Mikä ei vain tässä tapauksessa auta häntä.

Säikkymisen ja muiden oireiden kestäminen yli kuukauden lasketaan traumaksi. Sotaa käyneet miehet ja heidän vaimonsa ovat saattaneet kärsiä koko elämänsä. Kummu kärsi vaikean vanhemmuuden traumaa kymmenen vuotta. Hän kärsi, koska ei uskaltanut pitkään aikaan tunnustaa heikkouttaan ja tarvitsevuuttaan. Voi sanoa, että hän kärsi vahvuutensa vuoksi.

     En ylipäänsä kestä vieläkään kovin hyvin heikkoutta. En itseltäni, enkä toisilta. Tosi paikan tullen ei ole lupa avata suuta kuin pullaa varten.
     Olen yhä sotainvalidi kolmannessa polvessa.
     Minä en kestä heikkoutta. Minä syön pullaa.

Tämä ohuehko elämäkertakirja on sisällöltään vahva, laaja ja puhutteleva. Sen henkilökohtaisuus nousee yleiselle tasolle. Uskoisin, että jokainen lukija ymmärtää kirjan sanoman. Vaikka lukija ei olisikaan kokenut mielen sietokyvyn ylittäviä tapahtumia omassa elämässään, hän on todennäköisesti nähnyt niitä ympärillään. 
 
Tarina kulkee monilla aikatasoilla. Siinä ollaan silminnäkijöinä myös ukin raivonpuuskissa ja suvun naisten vaikenemisissa. Tarina kehottaa lopettamaan vaikenemisen ketjun ja puhumaan surut auki. Ei mikään huono sanoma!

Kummun kieli on hienosti polveilevaa, vuoroin lyhyttä, vuoroin vuolasta, aina selkeää.  Pidän myös konstailemattomuudesta, kirjan nimeä myöten, ja rohkeudesta, millä kirja on kerrottu. 

Kirjassa on monta yhtymäkohtaa omaan elämääni. 

Minulla on ihanat kaksoslapsenlapset, Kummun lasten ikäiset. Tiedän, että kaksosraskaus ei ole helppo, ei myöskään vauvavaihe. Tiedän myös, että kaksosuus on tärkeä side.

Olen synnyttänyt kaikki kolme lastani ennenaikaisesti. 

Kirjan luettuani hain kellarivarastosta Nostalgia-laatikkoni ja tutkin hartaasti poikieni pieniä potkupukuja ja äitiysmekkojani. Minähän olin niin tohkeissani, että halusin pukeutua äitiysvaatteisiin heti kolmannella kuukaudella, vaikka en olisi tarvinnut niitä ehkä ollenkaan, varsinkaan viimeisen, lyhyimmän raskauteni aikana. 
Yksityiskohta potkupuvusta vuosikymmenten takaa
Keskoslapsistani kaksi ensimmäistä pääsivät kanssani kotiin, koska he syntyivät vain neljä viikkoa ennenaikaisesti, mutta kuopus joutui jäämään kolmeksi viikoksi sadan kilometrin päähän sairaalaan. Hän syntyi kaksi kuukautta etuajassa ja oli alle maagisen 2,5 kilon, jota ainakin silloin pidettiin keskosuuden rajana. 
Kaivoin esiin myös raskauskorttini. Mitä - 10 pisteen poika eikä päästetty kotiin! Ei tarvinnut happikaappia, vain villahousut. Olisi minulla kotonakin ollut villahousuja. No, näin oli varmaan hyvä. En ehtinyt traumatisoitua, mutta muistan yhä tyhjyyden tunteen, kun minut ajettiin moitiskellen kotiin jouluaattona pois vauvani luota. "Eiköhän sinun olisi jo aika lähteä kotiin. Onhan sinulla siellä kotona kaksi muutakin lasta!" Tuntui oudolta, kun piti vierailla oman vauvan luona, ikään kuin hän olisi sairaalan lapsi. Hoitajat katsoivat silmä kovana, osaanko pestä ja - kapaloida. Höh, kotona odotti pino potkupukuja, ja olinhan jo hoitanut kahta lähes yhtä pientä. Se riemu, kun saimme pikkuisen kotiin! Koko perhe pyöri hänen ympärillään, ei voisi olla rakastavampia isoja veljiä. Hehän olivat koko ajan toivoneet poikaa, pikkuveljeä. 

Itsekin olen syntynyt pienenä keskosena kotisynnytyksessä. Minua kypsyteltiin leivinuunin päällä lampaantaljaan kiedottuna. Taisi olla äidissä ja minussa sama vika.

Sotatrauma tuntui tutulta. Näin sen isässäni. Ja on kait sitä minussakin, minkäs teet. Mykkyyttä en tunnista enää tässä elämänvaiheessa, minä lörppö, mutta valppaus ja varuillaanolo tuntuvat yhä tutuilta. Olen myös usein vakuutellut itselleni Kummun tavoin: "Sanoin mielessäni. Hyvä. Oikein hyvä."

Yksityiskohta vauvan myssystä vuosikymmenten takaa

21 kommenttia:

  1. Voi minua pienten keskospoikien äitiä. Pojat olivat noin 1400g ja 36cm syntyessään 29 viikolla. Pystynköhän lukemaan tuota kirjaa, kun olen saanut etäisyyttä jo niin paljon noihin aikoihin.
    Pystyin lukemaan Takamaan Tomin kirjan
    http://kirjasahkokayra.blogspot.fi/2014/01/875-grammaa-pirpanan-tarina.html
    mutta en voinut seurata facebookissa käytyä keskustelua kuvineen. Ne traumat tunnustan ja kannan repussani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Mai, kun minusta 2200 grammaakin painava oli niin pikkuruinen, jalat mahan päällä kippurassa, korvat kuin koivunlehdet.

      Kävin lukemassa äsken kirjoituksesi, kuten kommentista siellä huomaat. Osaan eläytyä tilanteeseesi, vaikka itsellä olikin onni synnyttää lapset isompana. Pääsin ikään kuin säikähdyksellä.

      Sinä varmaan pitäisit tästä kirjasta. Se on kyllä tunteikas, mutta ei ylitunteellinen, vaan pikemminkin analyyttinen.

      Poista
    2. Minun lukioaikainen ystäväni sai kaksoset, jotka syntyivät ennenaiakisesti. Toinen vain jäi henkiin. Hän muutti koko koulutussuunnitelmansa ja valmistui myöhemmin terveydenhoitajaksi.

      Minulla oli kuopuksen kanssa alituinen hälytys päällä, sillä ensinnäkin yhtenä aamuna hän löytyi sängystä kasvot sinisinä: ei saanut happea. Nopeasti sairaalaan ja sinne jääminen. Vaikea astma. Kohta sen jlkeen todettiin vaikea atooppinen ihottuma, jonka aiiheuttivat koitmaiset viljat ja kananmuna, jotka karsittiin heti pois. Sitten hän alkoi oksentaa maitoa, meidän kuopuksemme. Mitään syytä siihen ei löydetty, mutta maito lopetettiin. Jouduin jäämään lääkärin määräyksestä kotiin lasta hoitamaan, mihin tänään Marjatta omassa jutussani sinulle viittasinkin. Lapsen kasvu oli kaiken aikaa vaarassa ja myös astmakohtauksia tuli kuin tyhjästä. Jouduimme luopumaan koirastamme, mikä ei ole enää tämän päivän käytäntö ja yksi lääkäri luuli, että mukana on myös pölyallergia, mikä myöhemin havaittiin vääräksi diagnoosiksi, mutta minut määrättiin pesemään lattiat joka päivä, verhoista piti luiopua, mattoja ei saanut olla etc. Tämän kaiken piti olla ohi, kun lapsi on ala-asteella. Meillä kaikki kesti kunnes Meri täytti 16 vuotta! Silloin lehdistä soiteltiin ja halutiin tehdä juttua, mutta tytär ei tietenkään teininä halunnut sellaista julkisuuttaa, eikä hän ollut Suomen vanhin lapsuuden vilja-allergiasta kärsinyt. Toisen lukiystäväni poika on nyt 35 vee ja hänellä on edelleen raju vilja-allergia. K. oli esikoiseni ksavinkumppani ja oli järkyttävää kun hän tuli J:n synttäreille, niin kantoi mukanaan rasiallista marjoja. K:lla oli myös maito etc. Silloin en voinut tietää, että kohtaa itse tuon kaiken myöhemmin kuopukseni kanssa. Nyt kuitenkin sekä K. että meidän kuopuksemme pärjäävät. K. tekee uraa ulkomailla ja Meri opiskelee teologisessa. Elämä on, eikä aina niin helppoa. Minua loukkasi aikanaan se, että monet luulivat minun olevan kotona vain huvin vuoksi, sillä en ole valittajatyyppiä. Suomessa sitä äidin kotona oloa ei sallita vaikka olisi mikä. Oli niin paljon helpompaa olla Keski-Euroopassa, jossa kukaan ei edes hetkeäkään ajatellut, että olisin ollut töissä, kun tytär oli aina huonossa kunnossa tein niin tai näin. Se on kuitenkin varmaa, että luin tuona aikana, noina vuosina ravinnosta ja vitamiineista kaiken. Yksi lääkäri luuli pitkään, että olen ravinto-opin maisteri!

      Kun mies oli viikkojakin työmatkoilla, en aina usklatanut nukkua kunnolla, sillä pelkäsin, että kuopuksemme tukehtuu yön aikana...

      Ystäväni eloon jäänyt keskonen oli jotain samaa painoa, kuin Main lapsi. Siihen aikaan sanottiin, että se oli ihme ja puhuttiin pienimmästä eloonjäänestä keskosesta Suomessa. Mutta tarkkaa painoa en muista, vain että se oli vähän yli kilon.

      Poista
    3. PS. Siis niin viakuttava kirjaesittely, että minä aloin vuodattaa sinulle tuota yksitysielämääni. Ja sen lisäksi kyynelehdin...Tajuan täysin kirjoittajan tunnot, mutta ehkä hänen on parempi, sillä minäkin haluasin kirjoittaa nuo vuodet ulos kaikkineen, mutta en pysty, en pysty. Välillä vain ihmettelen, että miten me selvisimme. Olen kuin simpukka ison tuskan kanssa eli sulkeudun täydellisesti. Tämä vuodatus on vain pisara siitä, mitä tapahtui 16 vuoden aikana, mutta oli vuosi, jolloin kasvu ei edennyt ja silloin aloin lukea tietoa, etsin kaiken, mitä käsiini sain. Hengissä kuitenkin, meidän pieni perhe.

      Poista
    4. Leena, entä jos kirjoittaisit. Sinullahan on kirjoittamisen lahja ja aihe olisi valmiina - ja tärkeä!

      Ei sinulla tosiaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin jäädä kotiin sairaan lapsen kanssa. Uskon, että se ei ole ollut aina niin helppoa muutoinkaan saati sitten, jos saa epäreilua arvostelua osakseen.

      Poista
    5. ...ja olin tottunut olemaan aikuisseurassa, hyvin hektisiä päiviä. Mutta lääkärin ehdot olivat, että jompikumpi kotiin tai sitten on palkattava hoitaja.

      Minulla on paljon tätä isompi aihe muhimassa, mutta kun päätin jossain vaiheessa, että en kirjoita enää muuta kuin blogia ja annan vain joskus runojen valua. Olen ollut toimittajana ja minulta syntyy helposti tällaista 'blogilehteä' sekä novelleja, mutta novellit eivät myy ja se mun iso tarina ei ole novellijuttu. Toinen on se, että en tee omakustannetta, vaan sitten on saatava kustantaja. Kolmas on se, että minulla on yksi edesmennyt runoilija, jonka lähiomaiseen olen nyt saanut yhteyden ja yritän löytää sopivan kirjailijan tekemään K:stä elämäkerran. Tai kaikki kootut runot ja fantastinen esipuhe. Olen ensi kesänä salaisen runoilijani jalanjäljillä. Kuka kustantaa jotain runoja tällaisina aikoina? Ei kukaan.

      Siis monta rautaa tulessa ja vähän muutakin...kuulet sitten.

      Poista
    6. Upeaa! Hienoja suunnitelmia! Sinä olet niin nopea ja hyvä kirjoittaja, että varmasti saat suunnitelmasi toteutumaan, kun maltat vain jättää bloggaamisen vähemmälle.

      Poista
  2. Hellyttävä kirjaesittely, joka ei tunnu pelkästään kirjaesittelyltä. Tässä jutussasi hengittää elämä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Liisu! Minulla nämä pakkaavat usein menemään henkilökohtaisiksi.

      Poista
  3. Hyvä esittely. Nämä ovat tärkeitä kirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Jokke! Tämä on hyvä kirja paitsi keskosuudesta niin myös yleensä traumasta selviämisestä.

      Näyttää siltä, että vasta nyt aletaan Suomessa käsitellä sotien aiheuttamaa traumaa. Sankaritarinoita on tarvittu, mutta hyvä, että rohjetaan nähdä myös, mitä on menetetty ja miten sodat ovat vaikuttaneet seuraaviin sukupolviin.

      Poista
  4. Luin Kummulta Manian noin viikko sitten, ja vaikka se ei täysin ollut minun kirjani, on pakko myöntää että Kummu kirjoittaa vaikuttavasti. Tämä kiinnostaisi.
    Hyvin kirjoitat kirjasta, joka on päässyt ihon alle. (: Minulta juoksee usein sanat karkuun jos luen jotain omakohtaista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas innostun kirjoittamaan, jos löydän kirjasta jotain omaaa elämää sivuavaa.
      Olen nyt kiinnostunut Kummun tuotannosta. En ole edes kuullut muista kuin lasten kirjasta Puhelias Elias.

      Poista
  5. Koskettava kirjoitus. Kummu kirjoittaa selvästikin vaikuttavaa tekstiä ja haluan lukea Lasteni tarinan joskus, varmaan muutakin kirjailijalta. Itse asiassa olenkin lukenut jo Puheliaan Eliaan, mutta en romaaneja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Maria! Kävin vähän googlailemassa tietoa Puhelias Elias -kirjasta, kuulostaa hyvältä kirjalta. Lasteni tarina antoi niin vakuuttavan kuvan Essi Kummun kirjoitustyylistä, että haluan ehdottomasti lukea häneltä lisää.

      Poista
  6. Kiitos taas Marjatta luettavasta ja muistoja - hyviä ja huonoja - herättävästä kirja-arviosta. Tykkään näistä erityisesti, kun limität omaa elämääsi kirjan kertomuksen lomaan. Odotan aina innolla, koska Marjatan kirjaelämyksiä hyppää blogilistani kärkee. Merkki Marjatan uudesta tekstistä ilahduttaa. Ja taidanpa hankkia Kummun kirjan, josta jo luin jostain lehdestä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Inna!
      Tämä kirja on painavaa tekstiä. Nyt sieltä on noussut mieleeni ne kohdat, joissa Kummu käsittelee sotatraumaa. Sain nimittäin juuri luetuksi Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen, jonka henkilöissä on samaa puhumattomuutta ja yksinpärjäämistä kuin Kummulla sukunsa kuvauksessaan.

      Poista
  7. Luin kirjan Nurmeksen tapahtumien jälkeen ja nyt on todella epätodellinen olo,epävarma,ahdistunut ja turvatonkin jollain lailla. Olen onnellinen,että luin ja ymmärrän nyt monta asiaa erilailla kun ennen. Netti pursuaa toinen toistaan rajumpia kannaottoja tapauksesta,mutta Ulla Appelsiinin Hesarissa ollut kolumni oli kuitenkin ehkä asiallisin.
    Kerrot Marjatta ihanasti omien lastesi syntymän aiheuttamista tunnoista,olet rohkea nainen!
    Monet asiat ja tapahtumat vyöryivät mieleeni omasta ja lasteni elämästä ja sekin tuntui hyvälle ja pahalle. Miten yksi pieni kirja voi saada näin paljon ajatuksia aikaan.

    VastaaPoista
  8. Eikö se Appelsinin pointti ollutkin se, että ei kuka tahansa väsynyt äiti tee tällaista, vaan tarvitaan jotain muuta, narsistinen luonnehäiriö tms. Ja tämä äitihän oli kait sairaalloisen mustasukkainen, mikä liittyy ehkä juuri narsismiin. Minä uskon myös näin. Uupunut voi unohtaa pestä lastensa vaatteet, mutta ei hän ala raivoamaan ja tappamaan lapsiaan kostoksi miehelle (ehkä). Normaalisti ajattelisi, että jos mies jättää, niin onhan minulla nämä lapset.
    Niin, kyllä tämä kirja tuo mieleen omat vauvat ja omien lastenkin vauvat, ja sen väsymyksenkin, pelot ja epävarmuudet. Muistan, miten tuntui oudolta lähteä töihin ja jättää lapsi muiden hoidettavaksi. Ihan kuin olisi tehnyt suuren rikoksen.
    En ole Riitta rohkea, olen vain avoin. Kiitos silti kehuista! ♥

    VastaaPoista
  9. Tämän kirjan kohdalla tiedän, ettei sen tapahtumat olleet todellisia Essi Kummun elämästä, vaan julkisuutta tavoitteleva kirjoittaja tahtoo olla ajan harjalla. Toisaalta, Kummu ei voinut vuosikausiin kaksostensa syntymän jälkeen sietää "normaaleja äitejä, lapsistaan onnellisia tervejärkisiä ja huolettomalta vaikuttavia", vaan kiusasi sellaisia aina kun hänellä oli tilaisuus, ja huokaili kirjoittamisrauhaa jota lapset eivät häiritsisi. Koko kirja vaikuttaa olevan selittelyä sille, miksi ei rakastanut lapsiaan, siihen käy biologinen reaktio. Siis kirjailijalla on siihen vapaus,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämäkerralliset, omakohtaiset kirjat, henkilökohtaiset romaanit - miksi niitä nyt sitten kutsutaankaan - kertovat aina subjektiivisen totuuden taiteellisine vapauksineen. Myös sinun tulkintasi on subjektiivinen; sinä näit tilanteesta nämä asiat ja näin ne varmaan ulospäin näyttäytyivätkin.

      En muista kirjaa niin tarkasti enää, mutta tuntuu, että tämä kuvaamasi sopii siihen, mitä hän kertoi. Eikös hän juuri kuvannut sitä, ettei löytänyt lapsiaan tunnetasolla, vaan joutui suorittamaan äitiyttä. Olihan kirjassa myös kuvausta siitä, että hän oli ymmällään, kun jotkut osasivat leperrellä kelle tahansa vauvalle.

      Poista

Väinö Linna, Tuntematon sotilas (Kirjablogit ja 101 kirjaa, vuosi 1954)

Kuva: Tuntematon sotilas, Elokuvapainos, 1956 Väinö Linnan suomalaisista sotilaista kertova romaani  Tuntematon sotilas , 1954, on it...