sunnuntai 31. elokuuta 2014

Kun taide iski kovaa!




Kävin katsomassa Kiasman näyttelyitä. Varsinaisesti tähtäsin yhteen chileläisen Alfredo Jaarin työhön, videoteokseen The Sound of Silence (1995). Tämä teos on osana näyttelyä nimeltä Tonight No Poetry Will Serve, Kun runous ei riitä, jossa on Jaarin töitä vuosilta 1974 - 2014

Jaar on lainannut näyttelynsä nimen edesmenneen amerikkalaisen runoilijan Adrienne Richin runosta. Runon ajatuksena on sanojen kyvyttömyys kertoa ihmisen kauheimmista teoista toista ihmistä kohtaan. Tällaisten tekojen taustalla on usein se, ettei kuulla toisen mielipidettä. 
Näyttelyssä oli myynnissä kortti Other People Think, Muutkin ihmiset ajattelevat. Teksti on valolaatikkoteoksesta, jonka Jaar on tehnyt kunnianosoitukseksi säveltäjä John Cagelle. Cage osallistui teininä Other People Think -otsikolla puhekilpailuun. Hän käsitteli siinä kriittisesti Pohjois- ja Etelä-Amerikan suhteita. Myöhemmin aiheesta syntyi hiljainen sävellys. Tämä korttiteksti olkoon tämänkertaisen postaukseni kuvana, koska sitä murheellista kuvaa, josta video kertoo, minulla ei ole saatavilla.

Jaarin työt ovat vahvasti kantaaottavia. Ne kertovat ihmisen ja yhteiskunnan vastuusta ja moraalista. Monet näyttelyn isoista teoksista, valokuvista, esineistä ja kuva- ja esinesarjoista puhuttelivat, mutta eniten minua puhutteli mainitsemani yksinkertainen, pelkistetty 8-minuuttinen video. 

Videon alussa valkokankaalle ilmestyy nimi Kevin, Kevin Carter. Sitten uusia tekstejä, jotka kertovat eteläafrikkalaisen miehen ja hänen erään kuvansa tarinan. Vanhan kirjoituskoneen jälkeä muistuttavat tekstit ilmestyvät hitaasti kankaalle ja hiipuvat pois. Sama rytmi säilyy koko ajan. Miten minusta tuntuu, että minä kuulin sen myös, uutistyyliin kerrottuna, mutta kun nyt käyn tarkistamassa eri lähteistä, niin saan vahvistuksen, vain teksti.

Kevin Carter epäonnistui armeijassa, koska meni suojaamaan omalla ruumiillaan tummaihoista miestä, jota toiset sotilaat halusivat vahingoittaa. Keviniä nimiteltiin ja hakattiin tapauksen johdosta, mutta hän kesti sen. 
Proosarunoa muistuttavan tekstin välissä valkokankaalle ilmestyvät toistuvasti sanat ”He survived” ja hänen nimensä ”Kevin”. 
Kevin karkasi armeijasta ja toimi dj:nä. Hän ei menestynyt työssään, masentui ja yritti itsemurhaa rotanmyrkyllä, mutta selvisi siitäkin. 
Hän palasi vielä kahdesti armeijaan suorittamaan asepalvelunsa loppuun. 
Sen jälkeen hän meni töihin valokuvaliikkeeseen ja kiinnostui fotojournalismista. Kevinistä tuli yksi neljästä Etelä-Afrikan apartheid-sortoa rehellisesti raportoivasta valkoisesta valokuvaajasta, ns bang bang -ryhmä. 
Hän näki paljon pahaa, koki väkivaltaa ja istui vankilassa, mutta - he survived, hän jaksoi. 

Sitten tuli työkeikka Sudaniin nälänhätää kuvaamaan. Siellä Kevin Carter meni seuraamaan avustusrekan tuomaa ruuan jakelua. Hän katseli pienen tytön taistelua kohti ruokintapaikkaa. Korppikotka oli tytön kintereillä.

He positioned himself for the best possible image.
He waited for twenty minutes.
He was waiting the vulture would spread its w
ings.
But it did not.
He took his photograps.
And chased the bird away.
He watched as the little girl resumed her struggle.
He sat under a tree and lit a cigarette.
Talked to God. And cried.
Kevin.
Kevin.

Kevin myi kuvan The New York Timesille 1993 ja sai siitä Pulitzer-palkinnon seuraavana vuonna. Heti kuvan julkaisemisen jälkeen alkoi arvostelu ja vihapuhe. Miksei kuvaaja mennyt apuun? Mitä hän siellä kuvasi, hyväosainen? Kevin Carteria nimiteltiin saalistajaksi ja korppikotkaksi. 

Vuosi kuvan julkaisemisen jälkeen Kevin surmasi itsensä kaasulla. Jättämässään kirjeessä hän sanoi, että kaikki paha, mitä hän oli nähnyt, kävi hänelle ylivoimaiseksi. 

Viimeinen Kevin-teksti hiipuu ja valkokankaan täyttää kuva. Kuvassa oikealla pieni alaston musta tyttö vetää itseään kuivassa maassa eteenpäin. Hän on hetkeksi pysähtynyt lepäämään otsa maata vasten. Tytön pää on isompi kuin koko kuihtunut vartalo yhteensä. Ja siinä, metrin päässä kyyköttää korppikotka, siipi maassa. 

Tämän jälkeen bloggari Marjatta kävelee pää sumeana sivuportaisiin ja laskeutuu vakavana alas. Oli tarkoitus katsoa vielä uudestaan Marimekko-näyttely. Ei huvittanut.

4 kommenttia:

  1. Vau mikä kokemus. Joskus käy juuri noin mutta joskus taas huomaa haluavansa vältellä noin suurien olojen äärelle joutumista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä muistan tämän videon ikuisesti. Se synnytti sekä ison murheen tunteen, että valtavasti ajatuksia.

      Mieheni, joka ei ollut tässä näyttelyssä, kysyi, onko teos sosiaalipornoa. Ei ole. Se on viestin tuomista. Tuli mieleen sanonta "älä ammu viestintuojaa".
      Lyhyessä videossa oli paljon: lapsen hätä, sen näyttämisen herättämät tunteet, kuvaajan hätä ja viimeksi Alfredo Jaarin omat työt. Miten hän jaksaa tehdä raporttejaan maailman kriisipesäkkeistä? Hänen työnsähän ovat samanlaisia moraalisia kannanottoja kuin Kevin Carterin.

      Poista
  2. Pidin tästä näyttelystä todella, todella paljon. Harvoin lähtee näyttelystä näin vaikuttuneena. Kaiken lisäksi menin Kiasmaan katsomaan Kimpassa-näyttelyä, joka oli hienoinen pettymys. Tämä sen sijaan tuli puskista, pisti istuksimaan hiljaisuudessa pitkät tovit, ja katsomaan asioita läheltä. Tämän näyttelyn näkeminen tekisi kaikille hyvää - se, että käy katsomassa jotakin, joka saa ajatuket liikkeelle ja vaikuttaa räjäyttävällä tavalla on vani murto-osa siitä, mitä kuvissa olevat ihmiset ovat kokeneet.

    Vaikuttava Jaar - en hetkeen unohda tätä näyttelyä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MInä lähdin HS:n jutun innoittamana katsomaan juuri Jaaria.

      Olin lukenut aiemmin tuosta Marimekon ja Kiasman yhteisestä Kimpassa-näyttelystä. Minäkin luulin, että se olisi näyttävämpi.

      Olisipa maailmassa enmmän ihmisiä, joilla on omatunto - ja sen nimen voisi vielä muuttaa yhteistunnoksi, niin kuin ruotsin kielessä "samvete". Videon Carterilla se oli erittäin vahva, samoin on Alfredo Jaarilla. Monilla valtioiden johtohenkilöillä se näyttää olevan olematon, kun antavat tappaa ihmisiä jonkin maa-alueiden vuoksi.

      Poista

Teatteria suomalaisuudesta 2, Koivu ja tähti

Kävin jokin aika sitten katsomassa Pirkko Saision Kansallisteatterille käsikirjoittaman ja Laura Jäntin ohjaaman näytelmän Koivu ja tä...