sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Wolfram Eilenberger, Minun kolmikieliset kaksoseni (2013), vierailijoina Suuren Karhun maassa



Eilenberger on saksalainen filosofi, joka on kirjoittanut kirjoja filosofiasta ja jalkapallosta. Meitä suomalaisia kiinnostavia ovat hänen kaksi omaelämäkerrallista romaaniaan, Minun suomalainen vaimoni (2011) ja Minun kolmikieliset kaksoseni (2013). Pidän molemmista kirjoista. Pidän niiden monikulttuurisuudesta ja jokamiehenfilosofisesta, nykyään voisi sanoa knausgårdmaisesta (Karl Ove, ei Linda) tyylistä tarkkailla ympäristöä. Eilenberger pohtii lisäksi kielten ominaisuuksia ja eroja, mikä kiehtoo minua ja mitä teen usein itsekin.

Romaanin alussa Wolfram saattelee perheen kohta seitsenvuotiaita kaksosia, Tyyneä ja Tuulia, kouluun mukanaan neljätoista synttärikutsua, joiden jakaminen kanadalaisella  koulunpihalla muodostaa hänelle valtaisan ongelman. Viidessä minuutissa olisi ehdittävä sujauttaa kutsut paitsi kymmenkunnalle epäluuloiselle filippiiniläiselle lastenhoitajalle niin myös Tamaralle ja muutamalle muulle aurinkolasiensa takana tila-autossaan nyrpeänä lymyävälle Chanel-äidille. Ainoa helppo tapaus on koulupihan kestokiusattu, toinen "vanhan Euroopan edustaja" ja mies, serbialainen isä, Igor, jonka Wolf tietää ottavan kutsun mielellään vastaan. 

Katso nyt vielä tarkkaan Igoria, ole hyvä, Tamara! Siinä on todellisuudessa sinun veljesi, tai oli ihan hilkulla olla, ja minä olen ihan tosissani. Enkähän ole vielä lainkaan puhunut Saulista enkä Jörnistä, Boriksesta, Davesta, Mikosta enkä Donnahista, jotka juuri tällä hetkellä, aikaerosta johtuen – nyt se vasta juolahtaa mieleeni – seisovat jollakin koulunpihalla jossain päin maailmaa ja odottavat kellon soittoa. Yhteisö, Tamara. Ei tarvita kovin paljon mielikuvitusta sen ymmärtämiseen. Mahdollisesti riittäisi jo, että kerrankin riisuu aurinkolasit ja kysyy ihan tosissaan toisen kuulumisia.

Kirja päättyy samaan tilanteeseen, mistä alkaa. Siinä välissä Eilenberger muistelee perheen kosmopoliittista elämää ja tyttöjen syntymäpäiväjuhlia niin Berliinissä, Suomessa kuin USA:ssa.

Eilenberger kirjoittaa ihailevasti vaimostaan Piasta, entisestä Suomen maajoukkueen koripalloilijasta, nykyisestä suomen kielen professorista, joka luo uraa Toronton yliopistossa ja on todellinen jalat maassa -tyyppi. Itseään Eilenberger tarkastelee ironisesti, sosiaalisten mokien kautta. Milloin hän jahtaa pikkulapsia karhuna leikkipuistossa, jolloin kaikkein hienohipiäisimmän pikkuneidin äiti soitetaan paikalle tutkimaan teeskenneltyjä vammoja, milloin kertoo innoissaan keksimäänsä teoriaa yksitoikkoisen lastenhoidon kestämisestä palloilukaverilleen lastentarhanopettaja Toivolle. Tämä oivallinen teoria on "käänteinen Viktor Frankl". Frankl kesti keksitysleirielämän kuvittelemalla itsensä muualle, vapaaseen maailmaan luennoimaan innokkaan yleisön eteen, Eilenberger taas kuvittelee flunssaisia lapsiaan hoitaessaan elämää venäläisten pakkotyöleirillä, mikä olisi pikkulasten hoitoakin pahempaa. Toivo, tämä lastentarhan ope, toteaa teorian toimivuudesta "Maybe" eikä sitten muuta toteakaan, pelaamisetkin harvenevat. 

Jos Wolfram kokee kulttuurishokkeja, niin vielä enemmän niitä kokee ronski vaimo Pia. Hän nostaa ison haloon amerikkalaisen lastentarhan ”terveellisistä” välipaloista, muffineista ja suolakekseistä. Hän syöksyy amatsonina koripallokentälle hakemaan pois lapsosensa, jotka vastuuntunnoton Wolf-isi on antanut viedä mielestään viattomaan amerikkalaiseen etsintäleikkiin, jossa kontataan cheerleaderien kätkemien dollareiden perässä. Pia ei suostu minkäänlaisiin kaupallisiin kotkotuksiin. Hän tuo periaatteellisuudessaan mieleen oman vanhakantaisen isäni ja hänen lausahduksensa: ”Ei semmonen sovi.”

Jos kyseessä ei olisi oma elämäni, saattaisin jopa nauttia tilanteesta. Tuskin kymmenen metrin päässä riippumatostani, ihan tuossa autotallin oven edessä, suomalainen vaimoni hakkaa halkoja. Hän tekee niin aina kun hänen on saatava päästellä höyryjä. Ja minun on ihan pakostakin myönnettävä, ettei miehisyyden tunteeni ole kasvanut vielä sellaisiin mittoihin, ettei se saisi minua tuntemaan pientä pistosta, kun näen hänet pilkkomassa puupöllin toisensa jälkeen Bloomingtonin Maplewood Driven kaikkien asukkaiden silmien edessä.

Tarve höyryjen päästelemiseen johtuu tällä kertaa siitä, että Pia antoi kaksosten kävellä koulusta ajellen itse edellä autolla, jolloin äitikollega Tammy oli uhannut tehdä hänestä ilmoituksen osavaltion poliisille.

Wolfram tekee kulttuurivertailuja kaikkialla. Hiekkalaatikolla hän huomaa nuoren amerikkalaisäidin syyttävän lapiota, kun lapsi on huiskinut hiekkaa silmiinsä:"Tuhma, tuhma lapio!" Vastaavassa tapauksessa suomalaisäidit ohittavat koko tragedian viileällä välinpitämättömyydellä, pyyhkivät lapsen naaman ja antavat lapion takaisin käteen. Lapion syyttämisestä Eilenberger pääsee Irakin ja Afganistanin sotien todellisiin syihin.

Kanadalaiskoulun monikulttuurisuudesta Eilenberger toteaa, että se on monikulttuurisuutta ilman yhtäkään kulttuuria. Hän menee tyttöjen koulun joulukuiseen lukuvuoden päätöstilaisuuteen odottaen jotain jouluista, mutta kouluissa ei vietetä joulua, ei myöskään juutalaisten hanukkaa, ei kiinalaista uutta vuotta, islaminuskoisten ramadania tai mitään muutakaan uskontoon tai kulttuuriin liittyvää juhlaa, koska mikään kulttuuri ei saa olla etulyöntiasemassa. Uskonnottomilla, erityisen suvaitsevaisilla ihmisillä on tarve kertoa asenteestaan tila-autojensa perään liimatulla suvaitsevaisuustarralla. Wolf tekee huomion, että nämä ihmiset asuvat yleensä muiden samanmielisten keskuudessa.

Mitä torontolaiskoulun joulukuisessa päätösjuhlassa sitten esitetään? Kansallishymni, Beatlesien Yellow Submarine ja suosittu kanadalainen lastenlaulu.

I like me,
I’m an okay me to be.
Though I’m not like you,
That’s okay too,
'Cause I like me.

I like my skin.
It’s the house I’m living in.
Yes, I like my skin.
It zips up tight
and it fits just right.


Isä Wolf alkaa mylviä lasten perässä elämäniloisena koulumatkalla "En ole niin kuin sinä, ja niin on hyvä", johon lapset:"Daddy, lopeta…!" 

Kaikkea tätä elämää ja elämöintiä katselee tyynenä omasta pihastaan naapuri Suuri Karhu, First Nations -edustaja, jonka katsantokannalta kaikki ohikulkijat ovat vierailijoita.

13 kommenttia:

  1. Kulttuurieroista sain mukavat naurut. Mainiolta kuulostava kirja, kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
  2. Joo, tämä on valtavan hauskasti kirjoitettu. Eilenberger on tarkkanäköinen.

    VastaaPoista
  3. Kylläpäs on mielenkiintoisen kuuloinen kirja, kiitos esittelystä, muuten olisi kyllä mennyt ihan ohi!

    VastaaPoista
  4. Eilenbergeriä on todella miellyttävä lukea. Hän kirjoittaa kevyen tuntuisesti, kieli poskessa, vakavista asioista.
    Suomessahan ei voi paljon monikulttuurisuudesta puhua, koska olemme edelleen niin supisuomalainen maa, mutta on meilläkin jo jonkin aikaa väitelty siitä, miten ottaa huomioon uusien maahantulijoiden kulttuurien säilyminen. Minä olen ajatellut niin, että kouluihin pitäisi saada yhteinen uskontotieto tms ja siinä tutustua eri uskontoihin ja kulttuureihin, ei hylätä kaikkia vaan tutustua kaikkiin. Elämänkatsomustieto on jo tällainen aine, ei tarvitsisi muuta kuin valita se kaikille yhteiseksi aineeksi.

    VastaaPoista
  5. Kiva, pitää lukea tämäkin. Luin myös tuon Minun suomalainen vaimoni - samoin mieheni - kesälomalla. Monet naurut siitä sai. Olen samaa mieltä tuosta uskontojen opetuksesta kouluissa. Kaikille neutraali tieto kaikista valtauskonnoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan rupesin odottamaan lisää Eilenbergeriltä. Yritin katsoa viimeisimpiä tietoja, ja näyttää siltä, että perhe on Toronton jälkeen ehtinyt asua Berliinissä ja Kööpenhaminassa. Kyllähän niistäkin saisi hänen tarkkanäköisyydellään paljon irti!

      Poista
  6. Suomalaisia alkaa olla jo runsain mitoin maailmalla. Yks mun lähipiiriläinen on juuri lähdössä neljän vuoden stipendillä opiskelemaan Usaan, on ihan täpinöissään. Poika opiskelee Saksassa, oli joululomalla. Torontossa asuu yks sukulainen. On siellä yliopistossa opettajana.Sen sisko asuu USA:ssa. Mun veli asuu Ruotsissa... Ollaan kuin akanat tuulessa. Mutta kiva se on, kansainvälisyys. Luulisi että se edistää jo maailman rauhaa. Ikävää kun niin paljon kuitenkin vielä soditaan eri puolilla maailmaa. Miks ihmiset ei vois elää sovussa? Ja miks maailmassa on liikaa ihmisiä? Miks, miks, miks. Paljon kysymyksiä. (poika soitti juuri Wiberillä -ilmainen puhelin - Saksasta. Oli hetki sitten päässyt perille. Ei siellä lunta. Torontosta tuli viesti eilen. -26 astetta pakkasta.

    Dostojevskilläkin oli muuten suomalaissyntyinen vaimo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meidän nuoripari oli myös Torontossa vuoden työharjoittelussa. Huomasivat heti monipuolisemman ihmisten kirjon kuin mihin kotikulmilla on totuttu.
      Olet oikeassa, suomalaiset ovat ketteriä lähtemään. Meiltä tytötkin lähtevät reippaasti yksikseen maailmalle, mikä monessa maassa on vielä harvinaista. Englannin taito on myös meillä Suomessa nykyään hyvä, mistä olen entisenä tämän kielen opettajana mielissäni.

      Poista
  7. Eksyin blogiisi lukemaan Taivaslaulun arvioita. Oli kiva lukea vähän erilainen arvostelu kirjasta, jonka itsekin juuri sain loppuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt tulin uteliaaksi ja halusin tietää, mitä sinä pidit siitä. Jos eksyt tänne vielä uudestaan, niin kerro jotakin.

      Poista
    2. Ai niin, pitää kertoa, että olen lukenut muutaman sinun kirjasi ja pitänyt niistä. Tekisi mieli lukea uudestaan "Sinun lapsesi eivät ole sinun". Se on koskettava kirja ja myös hyvää ajankuvaa.

      Poista
  8. Voi Marjatta! Meidän lukumakumme menee aika hauskasti yhteen! Luen tätä parhaillaan... ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan totta! Näyttää siltä, Milla, että olemme lukeneet paljon samoja kirjoja.
      Eikö olekin ihana huumori tällä saksalaisfilosofilla? Hän ei paljon säästele itseään kritiikeissä, siksi lukija uskoo hänen olevan rehellinen myös ympäristöön kohdistuvassa kritiikissä.

      Poista

Kielivarannosta

Ne ovat jo nouseet lumen alta, sinivuokkoset. Kävin aamukävelyllä katsomassa ja jatkan tarkkailuani, kunnes näen ne ihanat siniset kukat. Ta...